Sumpin pihinää Syrjäkylällä: Ei kahta ilman kolmatta

”Jos ei heilaa helatorstaina, niin ei heilaa koko kesänä,” sanoi runoilija Mehu Eronen, kun kävelin hänen talonsa ohitse. Eronen seisoi pihamaallaan päällään sininen samettitakki ja baskeri, jonka alta tumma tukka hapsotti eri suuntiin. Varreltaan Eronen oli niitä, jotka pystyivät piiloutumaan pikkusormen taakse.

Olin lähtenyt kävelylle selvittämään ajatuksiani. Muutimme Syrjäkylälle isomman asunnon perässä. Ajatuksena oli, että saisin vihdoin ja viimein työhuoneen ja miesluolan yhdistelmän, jossa voisin kirjoittaa. Vaimo oli viime aikoina ollut pahalla tuulella. Ajattelin, että se johtui muuton mukanaan tuomasta stressistä kahden lapsen ja yhden miehen kanssa ei ole helppo muuttaa. Pitkään asuimme banaanilaatikkotornien keskellä. Muuton jälkeen vaimo ei kuitenkaan leppynyt ajankaan kanssa.

Sitten ilmestyi huonon tuulen ohelle paha olo. Loput varmaan arvaattekin. Kaikki päättyi kahteen punaiseen viivaan ja ultraääneen. Marraskuussa meitä olisi viisi. Siinä riitti sulattelemista. Ei tule miesluolaa eikä työhuonetta, tulee vaaleanpunainen tai vaaleansininen lastenhuone.

ultrakuva sumpin pihinää

”Ei se tainnut ihan noin mennä,” sanoin, kun heräsin ajatuksistani.

”Ei mennyt, mutta siinä on sama alkusointu,” sanoi Eronen. Eronen seisoi keskellä voikukka niittyä. Erosten harmaaksi rapattu talo taisteli henkitoreissaan villiviinin kuristuksessa, joka tuntui vievän selkävoiton ja ulottavansa lonkeronsa kaikkialle.

Jäimme höpöttämään.

”Tuletko sumpille?” kysyi Eronen.

Myönnyin. Kun sumppi pihisi, istuimme Erosen pihakeinussa. Se naukaisi uhkaavasti, kun siihen istui. Upottavat pehmusteet haisivat kosteudelle. Kaikki oli kotoisasti rempallaan.

”Kyllä ovat joutavia tällaiset arkipyhät,” Eronen tuumi. Hän tyhjensi viinilasillisen, joka seisoi hylättynä puutarhapöydällä.

”Mielestäni ihan mukavia.”

”Eukko ja penskat kotona. Ei pysty kirjoittamaan.”

Kahvin tuoksu leijaili keittiöstä kutsuvana.

”Aslak, otatko kahvia?” Eronen huusi.

”Kuka on tämä Aslak?” kysyin.

”Älä huolikaan, kerron justiinsa.”

Eronen hävisi hakemaan kahvia. Minä istuskelin nojatuolissa, katseeni kierteli Erosten olohuoneen kalustuksessa ja pohdin tulevaisuutta. Seinällä oli taulu bussista. Ei hemmetti, mihin me kaikki mahdumme yhtä aikaa? Millainen ajoneuvo pitää olla, että kaikki mahtuvat kyytiin? Onko se bussi ostettava? Kylmä hiki kihosi otsalle. Eronen tuli kera kahvikupin ja toisessa kädessä konjakkipullo ja lasit.

”Minä otan pelkän avecin,” sanoi Eronen. ”Tahdotko sinä?”

Kieltäydyin. Eronen avasi pullonkorkin ja otti huikan.

”Millainen sinun lapsuudenkotisi oli?” kysyin.

”Älä huolikaan, meitä oli kymmenen. Hyvin mahduttiin, asuttiin pienessä töllissä Tervolassa.”

Hämmästelin tätä. Olonikin hieman huojentui. Ehkä tästä selvittäisiin.

”Ei kahta ilman kolmatta,” sanoin ääneen.

”Mitä sanoit?”

Toistin. Selitin, miksi näitä pohdin. Eronen onnitteli ja uskoi, että tästäkin selvittäisiin, vaikka elämästä ei yleensä selvitty hengissä.

Selvisi, että tämä oli hyvinkin ajankohtainen lausahdus Erosen elämässä. Oli nimittäin niin, että Eronen oli viime aikoina ollut aika paljon kirjoittamisen lumoissa. Eronen oli uuden runokirjan kimpussa, jonka nimeksi oli tuleva ”Miehen kosketus”. Kirjan ulkoasu oli jo aikaa sitten saatu kustantamon toimesta valmiiksi, nyt vain odotettiin tekstien valmistumista. Kirjoittaminen oli vienyt, niin paljon aikaa, että Erosen vaimo sekä asunto olivat jääneet ilman miehen kosketusta.

”Älä huolikaan, kun eukko yhtenä iltana sano, että hän tarvitsisi rakastajan, kun minä rakastan kuulemma vain kirjoituskonetta.”

Eronen oli miettinyt päänsä puhki ratkaisua. Hän oli käynyt Suomi24 sivustolla ja pohtinut, että ilmoittaisiko vaimonsa Tinderiin. Hän oli kuitenkin alkanut pohtia, että ehkä ei kuitenkaan kannattaisi johdattaa vaimoa näille teille. Kyllästyisi Eroseen vielä lopullisesti eikä Eronen tätä halunnut. Mustasukkaisuuden aalto oli pyyhkäissyt hänen ylitseen.

Eronen oli soittanut appiukolleen. Hän oli muistanut, että appiukolla oli ollut aikoinaan jonkinlainen järjestely, kun työt olivat vieneet liiaksi aikaa.

”Jo vain! Huumosen Aslak vei rii’ulle minun eukkoani, kun itse en metsähommilta kerennyt,” appiukko sanoi.

Eronen oli ryhtynyt tuumasta toimeen ja soittanut Aslakille, jotta olisiko tällainen palvelu vielä mahdollinen. Erosen yllätykseksi Aslak oli suostunut muitta mutkitta ja tullut Syrjäkylälle. Kun Eronen oli poiminut Aslakin juna-asemalta kyytiin, niin hän oli tajunnut, että kyseessä olikin vanha ukonrohjake. Tokko vaimo tuollaista huolisi. Toisaalta Eronen oli pohtinut, että kilpailutilanne ei olisi ainakaan epäreilu hänelle. Vaimo oli kuitenkin ilahtunut Aslakin saapumisesta. Tästä Eronen oli yllättynyt. Monta iltaa olikin mennyt mukavasti, kun vaimo oli kuljettanut Aslakia paikasta toiseen, eräänä iltana vaimo oli kysynyt:

”Kauan se Aslak meillä vielä aikoo viipyä?”

”Etkös sinä ole tyytyväinen?” Eronen ihmetteli.

”En minä jaksa sitä koko ajan viihdyttää. Pitkään aikaan ei olla nähty, mutta nyt alkaa riittämään.”

”Sinä tunnet Aslakin entuudestaan?”

”Tietenkin. Se on minun kummisetäni.”

Nyt oli sitten Erosen huolena vaimon ja Aslakin viihdyttäminen sekä lasten kaitseminen ja talon ulkohommien hoito. Kirjoittamisesta ei tullut mitään.

”Tämä meni ihan ketaralleen,” Mehu Eronen tiivisti tarinansa.

Lähdin Erosten luota huojentuneena. Minun asiani olivat aika hyvin. Ei kahta ilman kolmatta.

Tietoa kirjoittajasta

Petri Lajunen

Olen isä, opettaja ja opiskelija. Intohimojani ovat kirjallisuus ja lukeminen sekä urheilu ja melkein kaikki maan ja taivaan väliltä ja niidenkin tuolla puolen.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s