Sumpin pihinää Syrjäkylällä: Kerro terveiset lapsille

Minulla on ollut parisen viikkoa hiljaiseloa blogin kanssa. Syypäitä tähän ovat opintoni sekä Mehu Erosen juomattomuus. Hän on viimeiset kaksi viikkoa juonut vain alkoholitonta viiniä. Luulen, että tämä viimeinen kaipaa hieman selvennystä.

Kaikki alkoi tosiaan kaksi viikkoa sitten, kun Viljakainen soitti minulle.

”Missä oot?” hän aloitti.

Ilmoitin olevani kotona. Hän taas kertoi, että tulisi hakemaan ja pian huomasinkin istuvani Viljakaisen autossa matkalla Erosen luo. Kun saavuimme Erosen luo, hän istui pihakeinussa murhemielin baskeri vinossa. Hän sormeili kynsiään ja silmät punoittivat.

”No missä se on?” Viljakainen murahti.

”Olohuoneessa.”

Viljakainen lähti päättäväisesti sisään. Seurasin kannoilla. Olohuoneessa suurella viininpunaisella samettisohvalla istui miellyttävä kasvoinen nuorukainen. Hän vaikutti latinolta. Hän tervehti meitä iloisesti. Viljakainen ei vastannut tervehdykseen vaan otti miehen palomieskantoon olkapäälleen ja kantoi ulos. Nuori mies vaikutti niin häkeltyneeltä, että ei osannut edes vastustella.

Pian Erosen vaimo syöksyi alakertaan Viljakaisen perään.

”Antonio, Antonio,” hän huusi. ”Mitä te teette?”

”Nyt lähtee tää kundi joraa jonnekin muualle,” Viljakainen ilmoitti.

Ja niin lähti sekä Antonio, joka oli rouva Erosen capoeira-opettaja sekä rouva Eronen pinkkeine matkalaukkuineen. Lapset sekä talo jäivät paikalleen. Pihaportin saranat vain narisivat, kun hiljaisuus laski.

”Mitä hemmettiä?” kysyin.

Erosen vaimo oli tuonut tämän hidalgon kotiinsa. Rouva ilmeisesti kärsi jonkinlaista kolmenkymmenen ikävuoden kriisiä ja oli rakastunut itseään kymmenen vuotta nuorempaan capoeira-opettajaan.

”Jo vain, minä hieman ihmettelin, kun ne capoeira-tunnit eivät loppuneet edes korona-aikaan.”

”Ettei ois tanssittu vaan mamboa,” Viljakainen heitti.

Eronen katsoi häntä myrkyllisesti ja Viljakainen hiljeni.

Siitä illasta lähtien olen istunut Erosen pihakeinussa iltaisin ja yrittänyt auttaa miestä mäessä. Samoin on tehnyt Viljakainen. Viljakainen ja minä olemme vuorotellen nukutelleet Erosen lapsia, että hän saisi kirjoittaa iltaisin. Sen jälkeen olemme parantaneet maailmaa pihakeinussa juoden alkoholitonta punaviiniä ja katsellen vähitellen pimenevää kesätaivasta.

Ukon päivä on ohitettu. Linnut aloittavat pian syyslaulunsa. Jotkut ovat lähteneet jo etelään, lyhyen pohjoisen vierailunsa päätteeksi.

PS

Taisin aiemmin kirjoittaa, kuinka vein roskapussin Uffin laatikkoon, kun piti viedä roskapussi roskalaatikkoon ja Uffin pussi Uffin laatikkoon. Tällä kertaa vein ennen kauppareissua Uffin pussin roskalaatikkoon ja kaupan pihassa ihmettelin, että mihin oli pussi kadonnut. Vaimolle en ole tästä viitsinyt kertoa.

Älkää kertoko tekään!

Petri Lajunen allekirjoitus

Tietoa kirjoittajasta

Petri Lajunen

Olen isä, opettaja ja opiskelija. Intohimojani ovat kirjallisuus ja lukeminen sekä urheilu ja melkein kaikki maan ja taivaan väliltä ja niidenkin tuolla puolen.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s