Johanna Vuoksenmaan tekstit syntyvät ”Mitä jos-maassa”

Johanna Vuoksenmaan kirja Pimeät tunnit kertoo vuodesta 1977, jolloin Suomea riepotteli sähkölakko. Vuoksemaan esikoisromaani ilmestyi sopivasti keskellä meneillään olevaa koronakriisiä. Ennen esikoisromaania Johanna Vuoksenmaa on käsikirjoittanut muun muassa tv-sarjat Klikkaa mua ja Ex-Onnelliset  ja elokuvat Nousukausi ja 21 tapaa pilata avioliitto

Johanna Vuoksenmaa Pimeät tunnit Paivaperho.com

Vuoksenmaa on tullut tunnetuksi erityisesti käsikirjoittajana ja ohjaajana. Proosan kirjoittamisen Vuoksenmaa kokee helpompana kuin elokuvien tai televisiosarjojen käsikirjoittamisen.

“Proosan kirjoittamisessa ja käsikirjoittamisessa on paljon eroavaisuuksia. Kaikkia henkilön ajatuksia ei tarvitse kertoa toiminnan kautta, vaan pääsee suoraa kanavaa pitkin henkilöiden tuntemuksiin ja ajatuksiin. Se luonnollisesti muuttaa käsikirjoittamisen tulokulmaa,” hän sanoo. “Sanat ovat ihmeellisen väkeviä. Pystyn muutamalla sanalla rakentamaan talon, mutta on eri asia löytää täydellinen kuvauspaikka, hankkia kuvausluvat, maksaa vuokra ja tapetoida seinät. Sanat ovat ihan mahtavia ekonomisia pikku pakkauksia, joilla voidaan rakentaa maailmoja.”

Kirjoittaminen ja lukeminen ovat olleet läsnä hänen elämässään aina. Vuoksenmaa on lukenut ja kirjoittanut aivan pienestä tytöstä asti.

“Minulle on ihan pienenä luettu paljon ja minä olen oppinut lukemaan varhain. Heti, kun olen oppinut lukemaan ja kirjoittamaan, niin olen alkanut käyttämään sitä itseilmaisun välineenä,” Vuoksenmaa sanoo. “Minulta on jo ennen kouluikää olemassa runotuotantoa ja näytelmiä.”

Vaikka lukeminen ja kirjoittaminen ovat olleet jossain muodossa mukana hänen elämässään aina, hän ei ole aktiivisesti hakeutunut kohti kirjoittamista. Hän kuvailee uravalintaansa ikään kuin ajautumisena.

”Minähän aloitin kuvataiteen parissa,” hän sanoo. ” Kuvataiteen puolella havahduin siihen, että tavoitin teoksillani kovin vähän ja melko homogeenista yleisöä. Teen näitä juttuja kommunikoidakseni ja tahdon tavoittaa mahdollisimman suuren yleisön.”

Vuoksenmaa ei aikasemmasta urastaan huolimatta tunnustaudu erityisen visuaaliseksi ihmiseksi. Hänelle kaikki ihmisen aistit ovat tärkeitä.

” Jos esimerkiksi seuraat Ex-Onnellisia niin voit huomata, että henkilöhahmot haistelevat ja kuulostlevat asioita yllättävän paljon,” hän naurahtaa.

Vuoksenmaa kirjoittaa ammatikseen, mutta hän ei tee juurikaan tilaustöitä. Hän on siinä mielessä vanhan liiton taiteilija, että hän kirjoittaa kirjoittamisen ”pakosta”.

”Herätyskello on kirjailijan paras insipiraation lähde,” on Mika Waltari sanonut. Vuoksenmaa allekirjoittaa tämän. Välillä pakko motivoi häntä parhaiten kirjoittamaan ja hän sopiikin tuottajansa Riina Hyytiän kanssa määräpäivän, jolloin tekstin pitää olla valmista, jos sille ei muuten ole asetettu aikarajaa.

Aiheet teksteihin Vuoksenmaa löytää ympärillään olevasta elämästä. Ne saattavat olla joku kohtaus tai konteksti, jolla hän alkaa leikitellä mielessään.

”Ei minulla mitkään antennit ole tietoisesti ylhäällä,” hän sanoo. ”Mutta ajattelen usein, että mitä jos siinä kävisikin näin, mitä sitten tapahtuisi.” 

Petri Lajunen allekirjoitus

Heikki Luoma – aika velikulta

Heikki Luoman tarina on inspiroiva. Hän aloitti kirjoittamisen vasta 40-vuotiaana.

“Ehkä tarinani on esimerkki siitä, että lähtökohdat eivät määrittele sitä, mitä sinusta voi tulla,” sanoo Luoma.

Heikki Luoma on kirjoittamisen sekatyömies. Hän on tehnyt kuunnelmia, näytelmiä, kirjoja ja menestyksekkäitä televisiosarjoja. Harva suomalainen komediasarja on saanut sellaisen kulttimaineen kuin Heikki Luoman kirjoittamat maalaiskomediat, jotka kertovat kuvitteellisesta Kuusniemen kunnasta. Televisiosarjaa on television kautta katseltu 150 miljoonaa kertaa. Johonkin suomalaisuuden ytimeen Luoman tarinat ja ennen kaikkea hahmot osuvat.

Heikki Luoma kotipitäjässään Kyyjärvellä.
Kuva: Aaro Toppinen

Heikki Luoma lähti nuorena miehenä maalta kaupunkiin pakon sanelemana. Hän rakasti maalaiselämää, mutta maalla ei riittänyt töitä, joten muutto Lahteen oli välttämättömyys. Luoma pääsi tehtaalle töihin.

“Olin aika iskemätön maalaispoika, kun saavuin kaupunkiin,” Luoma kertoo. “Serkkuni, kirkkomuusikko ja taiteilija opasti minua kaupungin saloihin. Juhlimaankin, mutta en minä siitä kovasti piitannut.”

Lieneekö tässä syy, että Luomalla jäi tunne, ettei serkku häntä arvostanut kovin korkealle. Ehkä serkku ei nähnyt Luomassa samaa taiteilijaa kuin itsessään. Hän itse teki uraa epäpätevänä kanttorina moninaisissa seurakunnissa.

Luoma oli kuitenkin ollut aina taiteellinen. Hänen äitinsä oli ollut taitava käsityöihminen ja isänsä oli ollut viulua soittava pelimanni, joka oli tunnettu taidoistaan Luoman kotikunnassa Kyyjärvellä ja naapurikunnissakin. Luoma oli ollut aina taitava piirtäjä ja monien vaiheiden jälkeen hänestä tuli graafinen suunnittelija ja hän pääsi esimiesasemaan Enso-Guitzeitilla.

“Ajattelin, että tässä olisi ihan eläkevirka,” sanoo Luoma.

Vaan ei ollut ja kohtalo puuttui peliin. Luoman äiti sairastui keuhkosyöpään, johon hän menehtyi ja surutyö sai Luoman pohtimaan maailmaa syvemmin kuin koskaan aiemmin.

“Minulla oli puoli vuotta aikaa miettiä mikä maailmassa ja elämässä oli minulle totta, mikä ei. Aloin purkaa ajatuksiani kirjoittamalla. Kirjoittamisen löytäminen oli minulle kuin uskonnollinen herätys:
Sitä halusin tehdä ja kehittyä yhä paremmaksi. Tajusin pian sen, että halusin päästä myöskin julkaisukynnyksen läpi.”

Luoman metodi kehittymiseen oli tavallaan yksinkertainen: kirjoittamaan oppii vain kirjoittamalla. Esikuvakseen hän mainitsee Väinö Linnan, mutta Linnasta poiketen Luoma kirjoitti kohtuullisesti periaatteella vähän päivässä, paljon viikossa!

“Kirjoitin töitten jälkeen pari kolme liuskaa illassa, mutta lopettelin aina yhdeksän aikaan, kun lapset kävivät nukkumaan”, hän sanoo. “Tajusin, että saan pitemmän päälle enemmän aikaan ja tekstistä tulee parempi näin kuin, että kirjoitan aamuun ja rättiväsyneenä yritän oikoa seuraavana
iltana tekstiäni.”

Ensimmäinen liikahdus oikeaan suuntaan oli, kun Luoma voitti Hämeen alueradion ja Hämeen Läänin Taidetoimikunnan kuunnelmakilpailun vuonna 1986. Palkintona siitä Luoma pääsi Pentinkulman Päivien kesäseminaariin, johon oli kutsuttu esikoiskirjailijoita, ja jossa vetäjinä oli
kirjallisuuden professoreja ja kirjoittamisen ammattilaisia.

“Se oli minulle varsinainen onnenpotku. Silloin sain varmuuden, että olen oikealla tiellä,” sanoo Luoma. “Sain professoritason palautetta että minulle oli lahjoja, ja kahden kesken jopa sanottiin, että olin koko joukon lahjakkain. Tästä olin hyvin hämmästynyt.”

Vuonna 1989 ilmestyi WSOY:ltä esikoisromaani Surman suo, joka kertoi Kerimäelle sijoitetusta neuvostoliittolaisisten sotavankien kurileiristä, jossa oli työnä turvesuon ojittaminen. Vankeja kuoli 1942 useita kymmeniä nälkään ja tauteihin Luoma teki tätä varten taustatyötä ja mietti paljon, että
voiko niin rankasta aiheesta edes kirjoittaa.

“Suomessa ei ole kautta aikojen ole tunnettu ehjempää käsitettä kuin on ryssäviha, ja se muka antoi luvan julmuuteen. Vaimokin sanoi, että jos kirjoitat tuosta sinut leimataan kommunistiksi,” sanoo Luoma. “Jätin asian hautumaan, mutta sitten tarina lähti syntymään mielessäni ja vaati
kirjoittamista. Kirjoitin sen romaanin kolmessa kuukaudessa työn ohessa, ja sen ajan elin tavallaan Riitasensuon vankileirillä.”

Tarinasta tuli niin hyvä, että se meni läpi sellaisenaan. Käsikirjoituksesta tuli valmis romaani kertakirjoittamalla. Seuraava romaani Valtatie 13 syntyi neljän kuukauden virkavapaan aikana. Saatuaan siitä julkaisupäätöksen Luoma jäi vapaaksi kirjailijaksi. Hän muistaa vieläkin sen, kun soitti Enso Gutzettille.

“Kysyin, että tarvitseeko vielä tulla kuukaudeksi Ensolle, ja sieltä vastasivat, että ei tarvitse. Se taisi olla helpotus molemmille osapuolille, ” Luoma naurahtaa.

Päivääkään Luoma ei ole katunut valintaansa. Aiheet ja henkilöt nousevat Luoman omasta elämästä. Hän kirjoitti autofiktiota ennen kuin koko sanaa oli keksittykään. Varsinainen jättipotti Luomalle ovat olleet maalais-komediat, jotka sijoittuvat kuvitteelliseen Kuusniemen kuntaan. Paljon
eivät jää jälkeen myöskään hänen kirjoittamansa sarjat Pirunpelto ja Korpelan kujanjuoksu. Kaikki sarjat ovat Jukka Mäkisen ohjaamia.

Kuva: Harri Halonen /YLE

“Samalla lailla kuin Pohto tuli Kuusniemelle, niin Kyyjärvelle tuli lapsuudessani nuori pappi. Hän otti pian sydämen asiaksi sen, että Kyyjärvelle oli saatava oma kirkko ja teki valtavan työn kerätäkseen varoja kirkon rakentamiseen. Sen valmistuttua hän joutui selkkaukseen paikallisten mahtien kanssa. Kirkon viereen alettiin rakentaa puu-sepänverstasta. Pastori kuitenkin oli jyrkästi tätä vastaan, mutta kunnan mahtimiehet tukivat rakennushanketta. Tilanne meni niin pahaksi, etteivät ihmiset uskaltaneet käydä kirkossa kuten ennen. Pahimmillaan kirkossa oli vain 3 – 4 sanakuulijaa. Lopulta pappi hakeutui pois,” Luoma kertoo. “Päätin jo varhaisessa vaiheessa, että minun tarinassani pastori voittaa. Kun sarja päättyi niin minulle soitti tuon pastorin poika ja sanoi liikut-tuneena, että sinä olet kertonut minun isäni ja äitini tarinan sillä erotuksella, ettei äitini tullut liftaamalla Kyyjärvelle vaan oli paikkakunnan tyttöjä.”

Kyyjärvessä ja Kuusniemessä on paljon samaa. Kun Luomaa pyydettiin kuvauspaikkoja etsittäessä piirtämään Kuusniemen kirkonkylän pohjapiirros, niin hän lähetti Kyyjärven kuntaesitteen kannessa
olleen ilmakuvan lapsuutensa Kyyjärvestä. Aluksi kuvauksetkin aiottiin tehdä Kyyjärvellä, mutta budjetti syistä tästä luovuttiin, vaikka Kyyjärvi olisi tullut vastaan järjestämällä muun muassa majoituksen paikka-kunnalla.

“P.A. Turpeisen kahvila ja huoltoasema on melkein yksi yhteen Kyyjärven Esson kanssa,” Luoma sanoo.

Huumori on ollut aina mukana kaikissa Luoman teoksissa. Hänen mukaansa draaman tajua voi ja pitää hyödyntää myös romaaneissa. Vakavistakin aiheista kertovien näytelmien, tv-sarjojen ja romaanien ei tarvitse olla tylsiä. Usein ajatellaan että komediat ovat vain kevyttä ajanvietettä, mutta sen ei tarvitse olla niin. Maalaiskomedioiden menestys ei perustu pelkästään huumoriin varaan, sillä katsojat kokevat ,että Kuus-niemellä oikeat ihmiset elävät oikeata elämää.

”Kuusniemellä paistaa lämpimän ymmärtäväinen aurinko, ” Luoma sanoo. ”Ihmisten kaikkia tekoja ei tavitse hyvksyä, mutta niitäkin voidaan ym-märtää.”

“Se on minun tapani katsella maailmaa,” hän selittää. “Siinä mielessä olen Linnan hengenheimolainen, että vaikka olisi, kuinka ankea kohtaus niin aina sitä voi jotenkin keventää.”

Hahmonsa Luoma on kerännyt, milloin mistäkin oman elämänsä varrelta. Kanttori Piiparisen alkuesikuvakin on löytynyt värikkään matkan varrelta.

Kuva: Aaro Toppinen

“Kyllä minä sen voin kertoakin. Hän on tuo edesmennyt serkkuni,” Luoma sanoo. “Hän toimi uransa loppuvaiheessa epäpätevänä kanttorina eräässä kaupunkiseurakunnassa. Yhtenä sunnuntaiaamuna oli poliisilaitokselta soitettu seurakuntaan, että onko teillä tämän niminen kanttori, hän on täällä putkassa ja vaatii, että on pakko päästä pois, että ehtii soittamaan
jumalanpalvelukseen. Kirkkoherra kyseli, että onko missä kunnossa ja voiko sen päästää pois. Poliisit olivat sitä mieltä, että kyllä sen varmaan voi. Kahden päivän päästä oli Ilta-Sanomissa lööppi, että kanttori soitti valssia kirkossa.”

Tuon tapauksen seurauksena syntyi kanttori Piiparisen hahmo.

Jerry Cotton – cowboy ja Aku Ankka samassa paketissa

Seisoin Savonlinnassa Koululahden juna-aseman laiturilla keväällä 2015. Olin tavoistani poiketen etuajassa. Odotin legendaarista lättähattua. Kärsimättömällä ihmiselle, joka ei edes polta tupakkaa, tämä lienee yksi pahimmista kohtaloista. Siinä seisoessani ja Casinonsaarilta päin puhaltavan kylmän viiman kutitellesa kasvojani mietin, että olisipa kiva lukea matkalla kotiin Jerry Cottonia.

Muitta mutkitta painelin aseman kupeessa seisovalle R-kioskille. Koska aikaa oli rajallisesti niin vilkaisin nopeasti lehtihyllyn. Ei Jerry Cottonia.

”Sori, onko teillä Jerry Cottonia?” kysyin kassaneidiltä.

Hän ei ollut kuullutkaan Jerry Cottonista. Kauhistuin. Suomessa 2015 oli joku, joka ei ollut kuullut Jerry Cottonista. Hyvästelin hänet ja nousin junaan ilman Jerry Cottonia.

Kuva: Talvipaivanseisaus.com

Mikä ihmeen Jerry Cotton?

Sivistääkseni hieman kassaneitiä että muitakin, lienee syytä avata Jerry Cottonin historiaa.

Siispä tartuin puhelimeen ja sovin haastattelun Mr. Jerry Cottonin eli Tapani Baggen kanssa. Hän oli mukana kirjoittamassa Cottoneita jo vuodesta 1983. Hän, jos kuka tietää, millainen on sepänsällin spesiaali.

Tapani Bagge kirjoitti pitkään Jerry Cottoneita.
Kuva: Veikko Somerpuro

Suomeen Jerry Cotton rantautui Kolmiokirjan tuomana vuonna 1961. Sarja oli alunperin saksalainen, jossa ei luoteja eikä ruumiita säästelty. Saksassa sarjaa oli alettu kirjoittaa jo 1950-luvulla. Ensimmäisenä toimittajana Suomessa Cottonilla oli Kalevan pakinoitsijana tunnettu Antti Aalto.


”Hän lisäsi huumoria ja vähensi ruumiita saksalaisten jäljiltä,” sanoo Bagge. ”Lisäksi hän lisäili suomalaisia sivuhenkilöitä juttuihin.”

Seppo Tuisku astui Antti Aallon saappaisiin vuonna 1968, kun viimeksi mainittu jäi eläkkeelle. Tuisku oli aiemmin toiminut Outsiderin haamukirjoittajana kirjoittaen Pekka Lipposen ja Kalle-Kustaa Korkin seikkailuja.

”Hänellä oli siinä vaiheessa jo pitkä kokemus jännitysviihteen kirjoittajana,” sanoo Bagge. ”Pian hän huomasi, että hyvän jutun saa paremmin, kun kirjoittaa sen itse alusta loppuun. Siinä vaiheessa Cotton muuttui suomalaiseksi.”

Tuisku toimi lehden toimittajana aina vuoteen 1991 asti, jolloin hän jäi eläkkeelle ja Bagge otti vuorostaan vetovastuun Cottoneista. Bagge toimitti Cottonia vuoteen 1993, jolloin läpyskä siirtyi Sinä & Minä-lehden toimittajan sivutoimiseksi pestiksi.

”Sitten juttuja ei enää varsinaisesti toimitettu,” sanoo Bagge.

Kolmiokirja lopetti lehden julkaisemisen vuoden 1999 lopussa. Lehden levikki oli käynyt niin pieneksi, että kustantamo totesi, että lehden painaminen ei enää kannattanut. Musiikkimainos Juntunen Ky aloitti lehden julkaisemisen kuitenkin uudelleen uuden vuosituhannen puolella. Lopullisesti lehti vaipui unholaan 2012.

Mikä oli syy Jerry Cottonin suosioon?

Ensimmäisessä Cotton-tarinassa, jonka luin Jerry Cotton oli seuraamassa teatteri-esitystä. Vessareissulla hän sitten törmäsi gangsteriin ja sen jälkeen näytös muuttuikin mielenkiintoisemmaksi ja Cotton näytti, kuinka taisi sepänsällin spesiaalin.

Cotton teki minuun lähtemättömän vaikutuksen heti ensimmäisistä riveistä.

”Cottonin salaisuus oli se, että siinä oli yhdistetty jännitys ja huumori,” sanoo Bagge. ”Unohtamatta sitä, että siinä oli hyvät kirjoittajat ja Tuisku viimeisteli tekstin oikein mainioon asuun.”

Ryhmäkuvassa Cottonin tekijöitä vuodelta 1975: Jouko Raivio, Seppo Tuisku, Pentti Pesä ja Antti Aalto.

Cotton iski kaikenikäisiin niin miehiin kuin naisiinkin. Sitä saatettiin lukea vauvasta vaariin. Se oli yksi Cottonin pitkän suosion salaisuus. Laajan lukijakunnan lisäksi Cottonin henkilöhahmo oli samaistuttava.

”Cotton ei ottanut itseään liian vakavasti. Hänessä oli vähän veijarihenkeä,” sanoo Bagge. ”Hän ei ollut ylivoimainen sankari. Hänelle itselleenkin kävi välillä vähän huonosti.”

Jerry Cottonille kävi kuitenkin pikku hiljaa todella huonosti, kun tietokonepelit, videot ja viimeisimpänä Internet toivat uutta ja helpompaa sisältöä ihmisten arkeen. Tästäkin huolimatta Jerry Jaguaareineen on
jättänyt pysyvän jäljen suomalaiseen populäärikulttuuriin.

Jee, jee Jerry Cotton!

Kuusi kutkuttavan koomista kirjaa karanteeniin

Kysyin Juha Järvelältä, joka on sekä kirjastoammattilainen että historiantutkija, mitä kirjoja kannattaisi lukea karkottaakseen karanteeni- ahdistuksen. Hän kertoi kolme suosikkiaan ja minä listasin kolme.

Roald Dahl: Poika /Yksinlentoon

Teos on omaelämäkerrallinen ja siinä Dahl raottaa sitä verhoa, miten hänestä tuli kirjailija. Dahlin teosta elävöittävät mustavalkokuvat hänen matkansa varrelta.

Järvelän perustelut kuuluvat näin: ”Kirjailija kertoo lapsuudestaan ja nuoruudestaan muistaen kaiken hauskan ja jännittävän, unohtaen tylsän ja liian todessa pidättäytymisen.”

Arto Paasilinna: Jäniksen vuosi

Arto Paasilinnan maailman tai ainakin Suomen maineeseen nostanut teos. Toimittaja Vatanen ajaa kuvaaja kaverinsa kanssa jäniksen päälle. Vatanen lähtee jäniksen kanssa metsään ja seikkailu vie kaksikon läpi Suomen. Teos on täynnä hulvatonta huumoria ja vapautta ja sen kaipuuta.

Elokuvateatterin kankaalle Jäniksen vuoden tulkitsi Antti Litja ja viimeistään sen jälkeen teos on ollut sitkeästi suomalaisten kirjahyllyssä. Nyt jos koskaan on taas aika tarttua teokseen.

Kuva: WSOY

P.G. Wodehouse: Jeeves-tarinat

Järvelä suorastaan varasti minulta tämän, sillä tämä olisi ehdottomasti kuulunut myös minun listalleni. Näköradiosta paremmin tunnettu nimellä Kyllä Jeeves hoitaa, jossa Hugh Laurie ja Stephen Fry tulkitsivat kaksikon sillä tenholla, että uusilla tulkinnoille ei juuri jää tilaa.

Perustelut kuuluvat: ”Wodehouse tarjoaa oman maailmansa, huolettoman 1900-luvun alun Britannian, jossa voi vain nauttia huumorista ja jossa suurimmatkaan huolet eivät oikeasti ole kovin vakavia.”

Kuva: Teos

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja-kirjat

Tuomas Kyrön elokuviin astunut hahmo mielensäpahoittajat, joka yrittää päästä eskortilla vessaan. Tarina saattaa jäädä paikoin ohueksi, mutta Kyrön kirjoissa tapahtuu paljon, vaikka mitään ei juuri tapahdukaan. Hauskuus lepää siinä, miten asiat sanotaan rivien väleissä tai riveillä. Mielensäpahoittajan omaleimainen puheenparsi kuuluu lukiessakin.

Kuva: WSOY

Mika Waltari: Ihmeellinen Joosef

Juha Järvelä ei olisi Juha Järvelä, jos joukkooon ei mahtuisi ainakin yhtä Waltaria. Ihmeellinen Joosef tarjoaa romantiikkaa ja huumoria samassa paketissa. Hemmoteltu Karin ihastuu omaperäiseen Joosefiin ja siitä alkaa hulvaton kertomus. Pikanttina yksityiskohtana mainittakoon tasa-arvon päivän kunniaksi, että kirjassa oli ajalle epätyypillisesti naiskertoja.

Järvelän perustelut: ”Suosittelen iloisena opuksena Ihmeellistä Joosefia. Se on 1930-luvun Helsinkiin sijoittuva viihderomaani.”

Kuva: WSOY

Matti Rönkä: Kärppä-sarja

Tyylikkäästi kirjoitettua ja sujuvaa poljentoa. Dekkareille tyypillisesti mukana on jännitystä, mutta väkivallalla ei mässäillä vaan tapahtumat istuvat Härmään kuin nenä päähän. Ehdoton lukusuositus koko sarjalle! Kirjoihin voi tarttua yksi kerrallaan tai lukea kronologisesti koko sarjan.

Kuva: Gummerus

Toivotamme kaikille antoisia lukuhetkiä!