Sain kutsun juhannussaunaan Eroselta. Hän sanoi, että nyt kyllä kannattaisi tulla nimittäin paikalle tulisi tietokirjailija Risto Pulkkinen, joka on kirjoittanut kirjan Suomalainen kansanusko. Hän perehtynyt suomalaiseen kansanuskoon ja Eronen luonnehti, että Pulkkinen olisi erinomainen vieras nimenomaan juhannussaunaan.
“Totta kai tulen,” vastasin.
“Jo vain. Kuule sillä Pulkkisella on pari toivetta ja sinä voisit hoitaa ne.”
Niinpä niin! Perinteiseen juhannussaunaan kuuluu muun muassa pyhästä lähteestä kannettu vesi sekä leppäpuusta tehdyt halot. Erosen mökin lähellä oli lähde, josta kannoin veden saunaan. Halot sain kuin sainkin kokoon liiteristä. Tämän jälkeen kaivoin vihtaan ainekset kaikista mahdollisista löytämistäni lehtipuista. Kun sauna humisi lämpimänä, jäin istumaan ja odottamaan saunan kuistille, että Eronen ja Viljakainen sekä kunniavieraamme saapuivat.
Järvelle katsellessani ajattelin, kuinka ihanan kaunista tämä alkukesä on. Huokaisin, ja kesken huokaukseni kolmikko olikin paikalla. Esittäydyimme ja lähdimme kylpemään.
Lähteestä kannettu löylyvesi sihahti, kun heitin vettä kiukaalle. Sauna oli lämmitetty tarkasti Pulkkisen ohjeiden mukaan. Löylyt tuntuivat niin jumalaisilta, että ehkä tässä olikin jotain pyhää, mietin. Siinä me istuimme neljä miestä rivissä lauteilla ja heitimme pyhää vettä kiukaalle.
“Mikä vitun keskikesän juhla tää muka on?” Viljakainen kysyi. “Kesä alkaa kesäkuun alussa ja pari viikkoa siitä, niin vietämme keskikesän juhlaa. Täh?”
Istuimme hiljaa. Eronen ja minä tiesimme, että kysymys ei ollut esitetty meille.
“Luulen, että suomalaisilla ei ole ollut tällaista vuoden pisimmän päivän juhlaa. Meillä on ollut Ukon vakkojen juontiloppukeväästä tai alkukesästä. Riippuen siitä, miten oltiin päästy kylvämään ja sitten oletettavasti tämä Karhun päivä heinäkuun puolen välin tienoilla,” Pulkkinen kertoi rauhallisesti. “Mä luulen, että meillä ei ole ollut vuoden pisimmän päivän juhlaa, koska kansa ei ole edes pystynyt laskemaan, milloin on vuoden pisin päivä.”
“Mitä helvettiä me sitten oikein juhlitaan? Lajunen, missä on bisset?” Viljakainen kysyi.
“Älä huolikaan, minulla on punaviiniä,” virkkoi Eronen.
“Hyi. En mä bastussa mitään vineton litkuu litki.”
“Ennen kristillistä juhlaa juhannuksen tienooseen on varmasti siltiliittynyt hyvin vahvaa magian harjoittamista. Siinä hengessä, että kun luonto on kaikkein kukostavimmillaan, niin sitä luonnon voimaa ikään kuin värvätään itselle ja tuleviin tarpeisiin.”
Kuuntelimme korvat höröllä Pulkkisen kertomusta siitä, kuinka vanhalla kansalla oli tapana harjoittaa magiaa nimenomaan alkukesästä. Kristillisenä aikana sitten nämä monet tavat ovat keskittyneet juuri juhannukseen.
“Karhunpäivätkö ovat sitten olleet ihan oikea keskikesän juhla?” kysyin.
“Kyllä mä näin sen haluaisin nähdä. Heinäkuun puolella luonto alkaa olla aika loppuun kasvanut, mutta silloin tilastollisesti on ollut kesän lämpimin ajankohta. Alkukesän raivokas kasvu ja vihreys ovat epäilemättä tuottaneet sellaista ajattelua, että samaa kasvuvoimaa värvätään meihin ihmisiinkin,” vastasi Pulkkinen. “Silloin kerättiin naapurin pellolta heiniä. Ne kuivatettiin ja syötettiin talven mittaan karjalle ja kerättiin kastetta. Magiaa harrastettiin mitä moninaisimmilla tavoilla varmasti joka talossa.”
Viljakainen ilmoitti menevänsä uimaan. Munasillaan kuulemma. Itse ujostelin ja vedin simmarit jalkaan. Luovutettuamme talviturkit palasimme saunan lämpöön. Viljakainen heitteli klapeja uuniin.
“Miks nää puut on tätä leppää?” Viljakainen kysyi osoittaen kysymyksensä minulle.
“Leppä on koettu väekkääksi eli puuksi, jossa oli tuonpuoleista voimaa. Leppä tulee esille monissakin maagisissa yhteyksissä. Leppä on yhdistetty sieluun,” Pulkkinen vastasi puolestani.
“Ai miks?” kysyi Viljakainen, joka kapusi takaisin lauteille.
“Se tulee siitä, että kun lepän katkaisee niin se punertuu se leikkauspinta. Mahla muuttuu ihan verenpunaiseksi ja joissain sukulaiskansojen kielissä leppä on ihan sielupuu.”
“Aha,” sanoi Viljakainen ja kehoitti minua lyömään löylyä.
Istumme hiljaa. Tulen humina ja hiljaisuus seuranamme katsomme edessämme avautuvaa maisemaa. Mieli lepää. Tätä on taas odotettu pitkä talvi ja viimein se on tässä.
“Kohta se on taas talvi ja odotamme, että joulupukki tulee,” huokaisen.
“Ei täällä oo ku yks tonttu ja se oot sä,” Viljakainen sanoo. “Oisko tää Lajunen sellainen saunatonttu, häh?”
“Saunatonttu oli kyllä aika kova tonttu. Saunanormit oli tiukat ja niiden kontrolloija oli vastaavasti hyvin räyhäkkä olento,” Pulkkinen sanoi.
“Minun mummoni kertoi aina tonttutarinoita minulle ja tuntui, että hän itsekin uskoi niihin,” sanoin.
“Milloin mummosi oli syntynyt?” Pulkkinen kysyi.
“1920-luvulla.”
“Tosi hienoa, että olet päässyt kuulemaan niitä. Minulta on kysytty, mihin tämä tonttuperinne on hävinnyt. Yksi olennainen kysymys on maaltamuutto, se kerrontayhteisö hajosi ja toinen on keinovalo tietysti. Tonttujahan nähtiin yleensä hämärissä. Samalla lailla tuli sähkökiukaat eikä tullut enää häkämyrkytyksiä, jotka ovat tonttunäkyjä varmasti provosoineet.”
Mielenkiintoista. Heitin vettä kiukaalle. Hiki valui pitkin nenän päätä. Viljakainen tarttuu vastaan ja alkaa hakata selkäänsä.
“Onpa kummallinen vasta? Tässähän on kaikenlaista puuta. Eiks nää oo yleensä koivua? Mikäs juttu tässä on takana?” hän kysyy ja katsoo Pulkkiseen.
“Tätä eivät varmasti miehet niinkään harrastaneet, mutta naiset pyrkivät vastomisella kohottamaan seksuaalista viehätysvoimaansa. Se oli tarkkaa puuhaa. Vasta piti tehdä mahdollisemman monesta lehtipuulajista, jotta niiden kaikkien elinvoima saataisiin vihtomisen kautta,” sanoi Pulkkinen.
Viljakainen nyökkäsi. Hän katsoi hetken vihtaa ja alkaa läiskiä minua selkään.
“Tästä sulle elinvoimaa.”
Saunan ja uimisen jälkeen istumme saunan kuistilla ja katselemme järvelle. Eronen juo viiniä, minä olen hankkinut meille muille oluet sekä lähdevettä.
“Liittyykö tähän olueeseen jotain symboliikkaa vai oliko se vaan hyvän viljavuoden tai rikkaan talon merkki?” kysyn.
“Tavattoman hyvä kysymys. Tämä oluen juominen on tänä päivänä arkipäiväistynyt. Eihän sitä ennen ollut varaa juoda joka päivä. Se oli rituaalijuoma,” Pulkkinen sanoi.
Kohotimme maljat ja toivotimme hyvää juhannusta. Jossain kukkui käki. Järven pinta oli tyyni.
Suomi on selviytynyt tällä hetkellä koronasta suhteellisen vähin vaurioin. Silti, kun luen erilaisia kannanottoja siitä, että pitäisikö koulut avata vai ei, niin mieleeni tulee benji-hyppy. Kouluun paluu tuntuu vähän samanlaiselta extremeltä. Kaipaan luokkaani, mutta en hinnalla millä hyvänsä.
Ensin meidät pelotellaan pysymään kotonamme. Ja kun me pysymme kotona, koska on tämä korona, niin HUS:n Asko Järvinen alkoi pohdiskella, että nythän tämä ei tartu kehenkään. Pitäisi kyllä saada tarttumaan.
IltiksenLauri Nurmi pohdiskeli, että mitä kymmenestä maikasta, jos samalla pelastetaan parin lapsen henki. Mainio kirjoitus ja näkökulma, mutta mitä, jos siinä samalla joku jää isättä tai äidittä. Kansankynttilöilläkin lienee perhettä, jotka jäisivät kaipaamaan.
Rokotetta ei voida laittaa eettisistä syistä markkinoille ilman pitkiä kliinisiä testejä, mutta pari viikkoa koulussa kuulostaa kansalliselta rokotusohjelmalta.
Lastenlääkärit suosittelevat, että koulut avataan. Samaan aikaan kuulin tarinan lapsesta, joka ei ollut päässyt lääkäriin. Syynä oli, että ei haluttu ottaa riskiä turhista tartunnoista. Tämä on jollain lailla paradoksaalista, mielestäni. Koulut ovat ilmeisesti turvallisempia paikkoja kuin nämä lääkäritalot. Olisikohan turvallisempaa hoitaa myös vanhukset näissä raikkaan sisäilman laitoksissa?
Kuva: Niina Sivonen
Marin naisistoineen piti eilen mööten, joka oli suunnattu lapsille. Aivan mainio juttu. Tässä oli kuitenkin Putinin henkeä, kun miettii, että kysymysten joukkoon oli putkahtanut vain mukavia kysymyksiä. Niinpä Marin ministereineen kertoivat kuorossa, kuinka mukavaa frendejä on nähdä nyt vain etänä, mutta parin viikon päästä on kuitenkin ehkä mahis nähdä kavereita ihan livenä.
Jos me Suomessa olemme alkaneet pohtia avaamista, niin samaa ollaan pohdittu Saksassakin. Saksan oma Sanna Marin, Angela Merkel jyrähti tähän, että tämä ei ole mikään pikajuoksu. Tämä on maraton.
Epidemian huippu on THL:n päähefe Järvisen mukaan edessä vasta syksyllä, joten henkistä kestävyyttä tarvitaan. Ripauksen inhimillisyyttä hän toi keskusteluun sanomalla, että henkilökohtaisesti sallisi seitsenkymppisten nähdä lastenlapsiaan, jos näin tahtovat.
Aimo ripauksen komiikkaa kaiken kauheuden keskelle on tuonut Donald Trump. Hän pohti, olisiko desifiointiaine pelastus koronaan, jos sitä ruiskutettaisiin suoraan keuhkoihin. Tämä on onni nimimerkeille Jarkka ja Niemisen Kalle, terveiset vie siis siltojen alle. He ovat desifioineet vartaloaan jo vuosikymmeniä erinäisillä vahvemmilla alkoholiaineksilla. Tässä voisi olla uusi markkinarako Altialle, juotava käsidesi.
Heikki Luoman tarina on inspiroiva. Hän aloitti kirjoittamisen vasta 40-vuotiaana.
“Ehkä tarinani on esimerkki siitä, että lähtökohdat eivät määrittele sitä, mitä sinusta voi tulla,” sanoo Luoma.
Heikki Luoma on kirjoittamisen sekatyömies. Hän on tehnyt kuunnelmia, näytelmiä, kirjoja ja menestyksekkäitä televisiosarjoja. Harva suomalainen komediasarja on saanut sellaisen kulttimaineen kuin Heikki Luoman kirjoittamat maalaiskomediat, jotka kertovat kuvitteellisesta Kuusniemen kunnasta. Televisiosarjaa on television kautta katseltu 150 miljoonaa kertaa. Johonkin suomalaisuuden ytimeen Luoman tarinat ja ennen kaikkea hahmot osuvat.
Heikki Luoma kotipitäjässään Kyyjärvellä. Kuva: Aaro Toppinen
Heikki Luoma lähti nuorena miehenä maalta kaupunkiin pakon sanelemana. Hän rakasti maalaiselämää, mutta maalla ei riittänyt töitä, joten muutto Lahteen oli välttämättömyys. Luoma pääsi tehtaalle töihin.
“Olin aika iskemätön maalaispoika, kun saavuin kaupunkiin,” Luoma kertoo. “Serkkuni, kirkkomuusikko ja taiteilija opasti minua kaupungin saloihin. Juhlimaankin, mutta en minä siitä kovasti piitannut.”
Lieneekö tässä syy, että Luomalla jäi tunne, ettei serkku häntä arvostanut kovin korkealle. Ehkä serkku ei nähnyt Luomassa samaa taiteilijaa kuin itsessään. Hän itse teki uraa epäpätevänä kanttorina moninaisissa seurakunnissa.
Luoma oli kuitenkin ollut aina taiteellinen. Hänen äitinsä oli ollut taitava käsityöihminen ja isänsä oli ollut viulua soittava pelimanni, joka oli tunnettu taidoistaan Luoman kotikunnassa Kyyjärvellä ja naapurikunnissakin. Luoma oli ollut aina taitava piirtäjä ja monien vaiheiden jälkeen hänestä tuli graafinen suunnittelija ja hän pääsi esimiesasemaan Enso-Guitzeitilla.
“Ajattelin, että tässä olisi ihan eläkevirka,” sanoo Luoma.
Vaan ei ollut ja kohtalo puuttui peliin. Luoman äiti sairastui keuhkosyöpään, johon hän menehtyi ja surutyö sai Luoman pohtimaan maailmaa syvemmin kuin koskaan aiemmin.
“Minulla oli puoli vuotta aikaa miettiä mikä maailmassa ja elämässä oli minulle totta, mikä ei. Aloin purkaa ajatuksiani kirjoittamalla. Kirjoittamisen löytäminen oli minulle kuin uskonnollinen herätys: Sitä halusin tehdä ja kehittyä yhä paremmaksi. Tajusin pian sen, että halusin päästä myöskin julkaisukynnyksen läpi.”
Luoman metodi kehittymiseen oli tavallaan yksinkertainen: kirjoittamaan oppii vain kirjoittamalla. Esikuvakseen hän mainitsee Väinö Linnan, mutta Linnasta poiketen Luoma kirjoitti kohtuullisesti periaatteella vähän päivässä, paljon viikossa!
“Kirjoitin töitten jälkeen pari kolme liuskaa illassa, mutta lopettelin aina yhdeksän aikaan, kun lapset kävivät nukkumaan”, hän sanoo. “Tajusin, että saan pitemmän päälle enemmän aikaan ja tekstistä tulee parempi näin kuin, että kirjoitan aamuun ja rättiväsyneenä yritän oikoa seuraavana iltana tekstiäni.”
Ensimmäinen liikahdus oikeaan suuntaan oli, kun Luoma voitti Hämeen alueradion ja Hämeen Läänin Taidetoimikunnan kuunnelmakilpailun vuonna 1986. Palkintona siitä Luoma pääsi Pentinkulman Päivien kesäseminaariin, johon oli kutsuttu esikoiskirjailijoita, ja jossa vetäjinä oli kirjallisuuden professoreja ja kirjoittamisen ammattilaisia.
“Se oli minulle varsinainen onnenpotku. Silloin sain varmuuden, että olen oikealla tiellä,” sanoo Luoma. “Sain professoritason palautetta että minulle oli lahjoja, ja kahden kesken jopa sanottiin, että olin koko joukon lahjakkain. Tästä olin hyvin hämmästynyt.”
Vuonna 1989 ilmestyi WSOY:ltä esikoisromaani Surman suo, joka kertoi Kerimäelle sijoitetusta neuvostoliittolaisisten sotavankien kurileiristä, jossa oli työnä turvesuon ojittaminen. Vankeja kuoli 1942 useita kymmeniä nälkään ja tauteihin Luoma teki tätä varten taustatyötä ja mietti paljon, että voiko niin rankasta aiheesta edes kirjoittaa.
“Suomessa ei ole kautta aikojen ole tunnettu ehjempää käsitettä kuin on ryssäviha, ja se muka antoi luvan julmuuteen. Vaimokin sanoi, että jos kirjoitat tuosta sinut leimataan kommunistiksi,” sanoo Luoma. “Jätin asian hautumaan, mutta sitten tarina lähti syntymään mielessäni ja vaati kirjoittamista. Kirjoitin sen romaanin kolmessa kuukaudessa työn ohessa, ja sen ajan elin tavallaan Riitasensuon vankileirillä.”
Tarinasta tuli niin hyvä, että se meni läpi sellaisenaan. Käsikirjoituksesta tuli valmis romaani kertakirjoittamalla. Seuraava romaani Valtatie 13 syntyi neljän kuukauden virkavapaan aikana. Saatuaan siitä julkaisupäätöksen Luoma jäi vapaaksi kirjailijaksi. Hän muistaa vieläkin sen, kun soitti Enso Gutzettille.
“Kysyin, että tarvitseeko vielä tulla kuukaudeksi Ensolle, ja sieltä vastasivat, että ei tarvitse. Se taisi olla helpotus molemmille osapuolille, ” Luoma naurahtaa.
Päivääkään Luoma ei ole katunut valintaansa. Aiheet ja henkilöt nousevat Luoman omasta elämästä. Hän kirjoitti autofiktiota ennen kuin koko sanaa oli keksittykään. Varsinainen jättipotti Luomalle ovat olleet maalais-komediat, jotka sijoittuvat kuvitteelliseen Kuusniemen kuntaan. Paljon eivät jää jälkeen myöskään hänen kirjoittamansa sarjat Pirunpelto ja Korpelan kujanjuoksu. Kaikki sarjat ovat Jukka Mäkisen ohjaamia.
Kuva: Harri Halonen /YLE
“Samalla lailla kuin Pohto tuli Kuusniemelle, niin Kyyjärvelle tuli lapsuudessani nuori pappi. Hän otti pian sydämen asiaksi sen, että Kyyjärvelle oli saatava oma kirkko ja teki valtavan työn kerätäkseen varoja kirkon rakentamiseen. Sen valmistuttua hän joutui selkkaukseen paikallisten mahtien kanssa. Kirkon viereen alettiin rakentaa puu-sepänverstasta. Pastori kuitenkin oli jyrkästi tätä vastaan, mutta kunnan mahtimiehet tukivat rakennushanketta. Tilanne meni niin pahaksi, etteivät ihmiset uskaltaneet käydä kirkossa kuten ennen. Pahimmillaan kirkossa oli vain 3 – 4 sanakuulijaa. Lopulta pappi hakeutui pois,” Luoma kertoo. “Päätin jo varhaisessa vaiheessa, että minun tarinassani pastori voittaa. Kun sarja päättyi niin minulle soitti tuon pastorin poika ja sanoi liikut-tuneena, että sinä olet kertonut minun isäni ja äitini tarinan sillä erotuksella, ettei äitini tullut liftaamalla Kyyjärvelle vaan oli paikkakunnan tyttöjä.”
Kyyjärvessä ja Kuusniemessä on paljon samaa. Kun Luomaa pyydettiin kuvauspaikkoja etsittäessä piirtämään Kuusniemen kirkonkylän pohjapiirros, niin hän lähetti Kyyjärven kuntaesitteen kannessa olleen ilmakuvan lapsuutensa Kyyjärvestä. Aluksi kuvauksetkin aiottiin tehdä Kyyjärvellä, mutta budjetti syistä tästä luovuttiin, vaikka Kyyjärvi olisi tullut vastaan järjestämällä muun muassa majoituksen paikka-kunnalla.
“P.A. Turpeisen kahvila ja huoltoasema on melkein yksi yhteen Kyyjärven Esson kanssa,” Luoma sanoo.
Huumori on ollut aina mukana kaikissa Luoman teoksissa. Hänen mukaansa draaman tajua voi ja pitää hyödyntää myös romaaneissa. Vakavistakin aiheista kertovien näytelmien, tv-sarjojen ja romaanien ei tarvitse olla tylsiä. Usein ajatellaan että komediat ovat vain kevyttä ajanvietettä, mutta sen ei tarvitse olla niin. Maalaiskomedioiden menestys ei perustu pelkästään huumoriin varaan, sillä katsojat kokevat ,että Kuus-niemellä oikeat ihmiset elävät oikeata elämää.
”Kuusniemellä paistaa lämpimän ymmärtäväinen aurinko, ” Luoma sanoo. ”Ihmisten kaikkia tekoja ei tavitse hyvksyä, mutta niitäkin voidaan ym-märtää.”
“Se on minun tapani katsella maailmaa,” hän selittää. “Siinä mielessä olen Linnan hengenheimolainen, että vaikka olisi, kuinka ankea kohtaus niin aina sitä voi jotenkin keventää.”
Hahmonsa Luoma on kerännyt, milloin mistäkin oman elämänsä varrelta. Kanttori Piiparisen alkuesikuvakin on löytynyt värikkään matkan varrelta.
Kuva: Aaro Toppinen
“Kyllä minä sen voin kertoakin. Hän on tuo edesmennyt serkkuni,” Luoma sanoo. “Hän toimi uransa loppuvaiheessa epäpätevänä kanttorina eräässä kaupunkiseurakunnassa. Yhtenä sunnuntaiaamuna oli poliisilaitokselta soitettu seurakuntaan, että onko teillä tämän niminen kanttori, hän on täällä putkassa ja vaatii, että on pakko päästä pois, että ehtii soittamaan jumalanpalvelukseen. Kirkkoherra kyseli, että onko missä kunnossa ja voiko sen päästää pois. Poliisit olivat sitä mieltä, että kyllä sen varmaan voi. Kahden päivän päästä oli Ilta-Sanomissa lööppi, että kanttori soitti valssia kirkossa.”
Tuon tapauksen seurauksena syntyi kanttori Piiparisen hahmo.
Talvi tuli huhtikuussa. Olisipa aika mahtava aloitus romaanille.
Teimme tänään lumiukon ja lapset pääsivät pulkkailemaan. Vantaan SM-hiihdot olisi ollut kelien puolesta parempi järjestää nyt kuin tammikuussa.
Venetsiassa uivat delfiinit, ainakin somessa. Jos ei nokakkaat nisäkkäät siellä uikaan, niin kaloja sieltä voi ainakin bongata. Kyllä on maailma kallellaan. Enää puuttuu, että Itämeressä voisi nähdä kahdenkymmenen sentin jälkeen, mihin sukeltaa. Tästäpä ei ole uutisoitu.
Pääsiäinen oli ja meni. Juha Mieto lienee syönyt mämmiä taas niin monta rovollista, että suomalaisessa metsätaloudessa nähtiin hetkellinen piikki, kun pahvin kulutus nousi. Ihmiset ulkoili, minäkin ulkoilin ja yöt kirjoitin. Kirjoitin mielestäni ihan hemmetin hyvän jutun jalkapallomaalivahdeista.
Näin kurjina aikoina kaipaan elämääni viihdettä. Enemmän kuin ehkä koskaan. Samalla olen kirjoittanut enemmän kuin koskaan ennen. Ja lukenut ihan hävyttömän vähän. Tätä kadun.
Mutta soitin viikolla Heikki Luomalle. Lempeä-ääninen mies vastasi puhelimeen ja puhuimme kirjoittamisesta mukavia pidemmän aikaa. Hänestä kuulemme blogini tiimoilta myöhemmin. Mutta tärkein neuvo, jonka häneltä sain on se, että kirjoittamaan oppii kirjoittamalla. Ehkä olen siis oikealla tiellä.
Jos kirjoittamaan oppii kirjoittamalla, niin elämään oppii elämällä. Elämme mielenkiintoisia aikoja. Jännittäviä, ahdistavia, ehkä pelottaviakin, mutta silti nämä ajat ovat täynnä elämää.
René Higuita oli persoona isolla peellä. Samalla hän oli aikaansa edellä pelillä, joka saattoi näyttäytyä aikalaisilleen hyvinkin riskialttiina.
Tänä päivänä hänet muistetaan skorpionipotkusta, jonka hän esitti Wembleyllä Englantia vastaan ja siitä, kun hän menetti pallon rangaistusalueen ulkopuolella Roger Millalle, joka sinetöi Kamerunin etenemisen neljännesvälieriin vuoden 1990 MM-kisoissa.
”Mennään kauas taaksepäin, mutta René Higuitalla oli sama filosofia pelata jalkapalloa kuin Manuel Neuerilla,” sanoo Marko Frantsi. ”Tänä päivänä maalivahdilta vaaditaan proaktiivisuutta. Maalivahdin pitää ymmärtää, miten joukkue puolustaa ja miten joukkue hyökkää. Ennen riitti, että hoidit oman tehtäväsi boksissa.”
Marko Frantsi vastaa HJK:n poikien Akatemian maalivahtivalmennuksesta. Lisäksi hän vastaa HJK:n B-poikien sekä Klubi04:n maalivahdeista ja on mukana myös HJK:n edustuksen valmennuksessa. Frantsilla on erinomainen näkemys siitä, mitä tämän päivän jalkapallomaalivahdilta vaaditaan.
Manuel Neuer toi Brasilian MM-kisoissa vuonna 2014 suuren yleisön tietoisuuteen uudenlaisen tavan pelata jalkapalloa. Korjaan. René Higuita toteutti pelitapaa jo reilut parikymmentä vuotta aiemmin. Eikä Neuer todellakaan ollut ainoa maalivahti, joka osallistui peliin aktiivisesti. Victor Valdés oli ollut Barcelonassa tyylin uranuurtaja. Manuel Neuer vain teki sen paremmin kuin kukaan muu aiemmin.
”Barcelona aloitti pallonhallintapelin, jossa maalivahdin osuus oli todella tärkeä. Siellä nähtiin, että maalivahdin työnkuva on todella monipuolinen eikä se ole pelkästään pallojen torjumista,” sanoo Suomen jalkapallomaajoukkueen eli Huuhkajien maalivahtivalmentaja Antti Niemi.
Maalivahdin työnkuva on viimeisten parin kymmenen vuoden aikana muuttunut hurjasti. Jos maalivahti jättäisi työvoimatoimistoon hakemuksen työttömänä työnhakijana, niin maalivahdit, jotka ilmoittaisivat olevansa vain loistavia torjujia, olisivat pitkäaikaistyöttömiä. Tänä päivänä huippujoukkueen maalivahtihankintaa voidaan verrata auton hankintaan. Välttämättä ei hankinta kalleinta vaan ominaisuuksiltaan joukkueen tarpeisiin sopivin.
”Hyvä esimerkki on se, kun Pep Guardiola meni Manchester Cityyn. Hänen ensimmäisiä liikkeitään oli Joe Hartin korvaaminen Edersonilla. Joe Hart oli muuten loistava maalivahti, mutta hänen jalalla pelaamisensa ei ollut yhtä hyvä kuin Edersonilla,” Niemi sanoo. ”Maalivahti ei ole enää oma juttunsa pelin sisällä vaan maalivahti on suoraan kytköksissä peliin. Maalivahdin pitää pystyä olemaan kuin kenttäpelaaja pelin avaamisvaiheessa.”
Maalivahti Jesse Joronen aloitti uransa uuden vuosituhannen alussa Simpeleellä. Hän on kulkenut pitkän matkan Simpeleeltä Englannin ja Tanskan kautta aina Italiaan Brescian Serie A – joukkueen ykkösmaalivahdiksi. Hän on päässyt myös näkemään lajin muutoksen läheltä.
”Tilan hallitseminen puolustuslinjan takana on ollut minulle luontaista. Olen seikkaillut boksin ulkopuolella ihan pienestä asti. Olen nähnyt loogisena puolustaa puolustuksen selän takana olevaa tilaa. Se on parempi minulle, jos ehdin palloon ennen hyökkääjää,” hän sanoo. ”Juniorisarjoissa meillä ei ollut mikään äärimmäisen taitava joukkue, joten sen sijaan, että olisimme kierrättäneet palloa alakerrassa niin pelasimme perinteisempää riskienhallintaa. Ehkä aktiivisempi peliin osallistuminen tuli mukaan enemmän vuodesta 2009, kun menin Englantiin. Suurin vaikuttaja tämän ymmärtämiseen oli Slaviša Jokanović, kun hän oli Fulhamin valmentaja. Hänellä oli selkeitä malleja maalivahdeille, miten toimia ja hän näki sen tärkeänä osana avauspelaamista ja pallonhallintaa.”
Pitkän tien jalkapallossa kulkeneet jalkapallovalmentaja Juha Malinen ja Niemi kuitenkin näkevät, että vaikka jalalla pelaaminen on tärkeä ja olennainen osa maalivahtipelaamista, niin on puhe maalivahdin potkutekniikasta vähän karannut lapasesta.
”Ammattilaisurallani elin siitä, että olin hyvä torjuja, mutta pelinavaaminen ja jalalla pelaaminen eivät olleet sellaisella tasolla, että niillä pärjättäisiin tämän päivän Valioliigassa,” Niemi sanoo. ”Itselläni vähän särähtää korvaan se, että aina puhutaan vain maalivahdin jalalla pelaamisesta. Maalivahti on kuitenkin ainoa pelaaja, joka saa käsillään pysäyttää pallon.”
Maalivahti on puolustuksen johtaja
Tänä päivänä moni menestyvä joukkue luottaa pelitapaan, jossa maalivahdilla on hyvinkin suuri rooli. Näistä parhaita esimerkkejä ovat jo aiemmin mainittu Barcelona sekä Liverpool.
”Liverpoolin puolustaminen toimii kollektiivina ja he ovat onnistuneet pirun hyvin siinä, että jokainen puolustaja hoitaa oman ruutunsa. Allisson Becker on päässyt tämän takia aika helpolla Liverpoolissa. Hän on hoitanut toki myös oman ruutunsa hyvin,” sanoo Frantsi.
Jesse Joronen kertoo, että puolustajien kanssa pyritään sopimaan kummalla jalalla vastustaja päästetään laukomaan, että nämä eivät pääsisi käyttämään vapaasti vahvuuksiaan.
”Pelin aikana ohjaan peliä paljon äänellä ja tsemppaan. Maalivahti näkee pelin kuitenkin paljon paremmin kuin kenttäpelaajat,” hän sanoo. ”Mutta sitä ei saa tehdä kuitenkaan liikaa, että se ei kärsi inflaatiota.”
Joskus joukkueessa on maalivahti, joka on joiltakin ominaisuuksiltaan vajaa. Nämä ongelmat saattavat liittyä kassarin pituuteen tai taitoon avata peliä. Silloin tilanteessa pitää pyrkiä kätkemään maalivahdin heikkouksia kenttäpelaajien avulla. Alle 21-vuotiaiden maajoukkueen päävalmentaja sekä pitkän leipätyön pääsarjavalmentajana tehnyt Juha Malinen allekirjoittaa, että tänä päivänä menestyvä joukkue tarvitsee taakseen monipuolisen maalivahdin.
”Jos maalivahti ei pysty pelaamaan liberona tai hallitsemaan isoa aluetta, niin pitää miettiä, pystyykö joukkue prässäämään ylhäältä tai pitämään puolustuslinjaa ylhäällä. Koska jos maalivahti ei tähän pysty, ylhäältä prässääminen sisältää ison riskin,” Malinen sanoo.
Jalkapalloa voi pelata monella tavalla. Voi olla, että joku valmentaja peruuttaa bussin 16 metrin rajalle, kun taas toinen luottaa joulukuuseen ja kolmas paineistaa ylhäältä. Näissä vaihtelevissa taktiikoissa ja muodostelmissa maalivahdin rooli avauspelaamisessa voi olla hyvin erilainen.
”Maalivahdin rooli joukkueen pelaamisessa pitää suhteuttaa aina siihen, mikä kulloisellekin joukkueelle sopii parhaiten. Vaikka maalivahti olisi kuinka taitava jalalla, niin se ei tarkoita sitä, että aina pitäisi pelata maalivahdin kautta,” Malinen sanoo.
Moderni maalivahti on räjähtävä
1990-luvulla, kun Oliver Kahn ja Peter Schmeichel olivat tämän sinisen planeetan rangaistusalueilla alfauroksia, olivat ajat erilaisia. Bayern Munchenin Oliver Kahn oli vanttera ja sähäkkä oman alueensa herra ja Peter Schmeichel hallitsi Manchester Unitedin riveissä Old Traffordin rangaistusaluetta isännän ottein vuosikymmenen ajan. Viimeksi mainittu tanskalainen jätti oli lähes satakiloinen. Näiden kahden herrasmiehen ajoista ajat ovat aika paljon muuttuneet.
”Isoin muutos on mielestäni tapahtunut siinä, että maalivahdin pitää edelleen olla vahva, mutta he eivät ole enää ruumiinrakenteeltaan niin raskasrakenteisia ja he ovat kokonaisvaltaisesti urheilullisempia,” sanoo Frantsi. ”Maalivahtien täytyy olla urheilullisempia, että he pystyvät toteuttamaan vaadittavia tekniikoita.”
Lähitorjuntatekniikoita, joihin Frantsi viittaa, on jalkapallomaalivahdeilla kaksi, jotka dominoivat tällä hetkellä. Saksassa on suosiossa blokkipeli, jossa maalivahti pyrkii pysäyttämään vedon. Toinen on italialainen tyyli, jossa kassarit hyökkäävät aggressiivisemmin kohti palloa pyrkien saamaan pelivälineen hallintaansa. Toisin kuin jääkiekossa, jossa maalivahdin torjuminen on hyvinkin teknistä, niin jalkapallossa yhtä oikeaa tapaa torjua palloja ei ole.
Kuva: TP North Productions
”Olen itse muuttanut polvivammojen jälkeen torjunta-asentoa ja tapaa, jolla liikun. Aiemmin asetin polveni koko ajan käsittämättömiin riskeihin,” sanoo Joronen. ”Vaihdoin reisipainotteisesta torjunta-asennosta enemmän pakarapainoitteisempaan asentoon. Nostin asentoani ylöspäin ja toin siihen mukaan sellaista tietynlaista hyppelyä. Asennon muutoksen jälkeen minulla meni vuosi, että liikkuminen tuli selkärangasta ja tunsin pääseväni taas hyvin liikkeelle.”
Vaikeimpia maalivahdeille ovat Jorosen mukaan sellaiset laukaukset, jotka lähtevät viiden viiva seitsemän metrin säteellä maalista. Maalivahdin reagointi ja sijoittuminen ovat näissä tilanteissa kaikista hankalimpia.
”Älä kerro hyökkääjille, mutta henkilökohtaisesti kaikkein vaikeimpia minulle ovat läheltä tulevat kovat laukaukset, jotka tulevat aivan jalan juureen,” hän sanoo.
Kun luo katseen nykymaalivahtien pituuteen, niin äkkiväärä voisi kuvitella, että maalivahdin pitää olla pitkä. Liverpoolin Alisson Becker on 1,91m, Manchester Unitedin David de Gea on 1,92m, Bayern Munchenin Manuel Neuer on 1,93m ja Real Madridin Thibaut Courtois on senttiä vaille kaksi metrinen. Pitkiä miehiä kaikki.
”Enemmän ja enemmän mennään siihen suuntaan, että veskarit ovat pitkiä. Lyhyitä maalivahteja löytyy Espanjasta ja PSG:n Keylor Navas,” sanoo Antti Niemi. ”Mutta pääsääntöisesti veskarit ovat pitkiä. Se on ihan loogista, koska mitä pidempi maalivahti on, sitä enemmän hän peittää maalista ja on helpompi torjua palloja. Niin se vain on.”
Myös Suomen maajoukkueen kaikki maalivahdit ovat pitkiä. Jesse Joronen on lähemmäs kaksimetrinen torjuja. Hänellä on vartta kolme senttiä alle kahden metrin. Hän kokee, että pitkästä varresta on hänelle etua.
”Saan enemmän aikaa, koska olen pitkä ja pystyn pelaamaan taaempana tietyissä tilanteissa kuin pienemmät veskat. Saan enemmän reaktioaikaa. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että olisin taaempana joka tilanteessa ,” Joronen sanoo. ”Minun ei tarvitse ahnehtia ja hakea reaktiotorjuntaa vaan pystyn luottamaan kokooni. ”
Pituuden lisäksi korostuvat maalivahdin voiman- ja nopeudentuotto-ominaisuudet. Barcelonan maalia vartioiva Marc-André ter Steeger on metrin ja 87 senttiä pitkä, mutta hoitaa leiviskänsä erinomaisesti. Sellaiset maalivahdit, jotka häviävät pituudessa, joutuvat korjaamaan sen muilla ominaisuuksilla. Yhteinen nimittäjä kaikille tämän päivän maalivahdeille on, että he ovat räjähtäviltä ominaisuuksiltaan huomattavasti edellä ennen heitä käyneitä maalivahteja.
”Kaikkein tärkein ominaisuus minulle maalivahtina on, että tunnen kehoni,” sanoo Jesse Joronen. ”Silloin, kun olen telakalla, tunnen ,että kuka tahansa on parempi kuin minä. Sen takia minulle ominaisuuksia tärkeämpää on olla kunnossa.”
Joronen myöntää saaneensa paljon apuja isältään Timo Joroselta, joka on valmentanut menestyksekkäästi urheilijoita hyppylajeissa. Tänä päivänä maalivahdin tonttia hoitaakseen nimenomaan hyppylajeissa tarvittavat ominaisuudet korostuvat maalivahtien harjoittelussa.
”Jos mietimme koko Suomen kuvaa, niin olemme vielä aika lapsen kengissä maalivahtien fyysisen harjoittelun osalta. Suuressa osassa seuroista maalivahdit tekevät samoja harjoituksia kuin kenttäpelaajatkin,” sanoo Niklas Virtanen. Hän vastaa HJK:n fysiikkaharjoittelusta ja sen yhdenmukaisuudesta läpi seuran akatemian.
”Tietty määrä kenttäpelaajilla ja maalivahdeilla on yhteistä harjoittelua. Tiedämme, että jalkapallossa tulee tietyn tyyppisiä suorituksia myös maalivahdeille, mutta maalivahdeilla on omat ominaisuudet, joita he tarvitsevat. Maalivahtien pitää olla erilailla paljon räjähtävämpiä suorituksissaan kuin kenttäpelaajien ja ylävartalon käyttö on täysin erilaista kuin kenttäpelaajilla. Harvoin hyökkääjä tarvitsee niin paljon liikkuvuutta esimerkiksi olkaniveleen kuin maalivahti,” sanoo Virtanen. ”Kentällä, kun pelaajat tekevät nopeusharjoittelua, niin veskarit useasti tekevät samaan aikaan hyppyharjoittelua.”
Plyometrinen harjoittelu on tullut jäädäkseen maalivahtivalmennukseen. Plyometrisella harjoittelulla tarkoitetaan härmäläisittäin loikka- ja hyppyharjoittelua. Jalkapallomaalivahdin loikkaharjoittelu poikkeaa kuitenkin huomattavasti, jos verrataan sitä esimerkiksi lentopalloilijoiden loikkaharjoituksiin. Olosuhteet sekä jalkapallomaalivahdin hypylle ja alastulolle saattavat olla huomattavasti haasteellisemmat jalkapallossa kuin lentopallossa.
”Veskoilla on paljon sitä, että mietitään kumman jalan pitää ponnistaa ja mihin esimerkiksi varpaat on kääntyneinä. Maalivahtien hyppyharjoittelu ei ole sitä, että katsotaan kirjasta, miten hypitään. Pitää ymmärtää, miten maalivahtien pitää hyppiä, että harjoitteet tukevat pallon torjumista.”
HJK:ssa maalivahtien plyometrista harjoittelua pyritään rakentamaan järjestelmällisesti jo nuoresta lähtien.
90 minuutin paine ja rankkarit päälle
Maalivahdin paikka on varmasti se tuulisin, mitä jalkapallossa voi olla. Sen ero, oletko ottelun sankari vai konna, voi olla hiuksenhieno. Mutta siinä on myös paikan taika.
”Olet paljon vartijana, sinulla on todella iso vastuu. Pystyn auttamaan muita ihmisiä olemalla luottamuksen arvoinen,” vastaa Joronen, kun kysyn mikä on parasta tolppien välissä pelaamisessa.
Jalkapallomaalivahdin työ vaatii henkistä kanttia, jota ei monella ole.
”Maalivahtipeli on aika paljon korvien välistä kiinni. Sinulla voi olla kaikki fyysiset ominaisuudet ihan loistavat, mutta jos sinulla ei ole halua syödä palloja niin voi olla, että homma ei vaan toimi,” sanoo Joronen.
”Peli kestää 90 minuuttia ja se on aika pitkä aika. Vaarallisinta, mitä voi tehdä, on puolen tunnin kohdalla alkaa miettiä, että tämähän menee itsestään,” sanoo Niemi. ”Jos alat pilkkoo hyvää tekemistä maalissa niin on siinä ihan selkeä logiikka. Se tulee siitä, että keskityt ja havainnoit ja teet oikeita juttuja ennen kuin torjut.”
Pallon edessä oleminen vaatii keskittymistä ja henkistä kanttia. Samanlaisella katujätkämäisyydellä, jota jääkiekossa nähdään, ei kuitenkaan välttämättä pärjätä viheriöillä. Jalkapallomaalivahtien heimoon kuuluvat vaikuttavat olevan rauhallisempia kautta linjan ja enemmän osa joukkuetta.
”Maalivahtina oleminen vaatii aika kovaa luonnetta. Se ei kuitenkaa saa mennä oman edun tavoitteluksi vaan joukkueen edun pitää mennä oman edun edelle,” sanoo Frantsi.
Jesse Joronen Ateenassa marraskuussa 2019 Suomen kohdatessa Kreikan. Kuva: Jussi Eskola
Jesse Joronen ei koe, että jalkapallomaalivahdin on syytä tieten tahtoen etsiä ja ruokkia itselleen flow-tilaa. Hän näkee tärkeämmäksi rakentaa oman rutiinitason niin korkeaksi, että se kantaa jokaisen pelin.
”Lähestyn peliä pragmaattisesti joukkueen etu edellä. Haluan olla luotettava joka ilta, en vain silloin, kun ylitän itseni,” sanoo Joronen.
Maalivahdin henkistä kanttia ei mitata varmasti missään muissa tilanteissa niin paljon kuin rangaistuslaukauskisoissa. Jorosella on näyttöjä suuremmissa karkeloissa hyvin suoritetuista rankkarikisoista. Vuonna 2018 syksyllä, kun Joronen pelasi FC Kööpenhaminassa, hän piti maalinsa puhtaana 210 minuuttia ja loisti ratkaisevassa rangaistuslaukauskisassa.
”Rankkarikisat ovat erinomaisen kivoja ja tykkään niistä todella paljon. Se on yksi vastaan yksi tilanne. Pelaajan pitäisi joka kerta siltä etäisyydeltä pystyä laittamaan pallo sisään. Ihan vaan sen takia, että maalivahti ei ehdi reagoida,” sanoo Joronen. ”Siinä kuitenkin tulee se psykologinen puoli. Pelaaja miettii, että tietääkö veskari, että tykkään toisesta kulmasta enemmän, millainen olo pelaajalla on, onko satanut ynnä muuta. Kaikki asiat tulevat peliin ja se on mielestäni todella mielenkiintoista.”
Tämä on se hetki, kun muuten erittäin rauhallinen Joronen selkeästi innostuu haastattelun aikana. Kysymykseen, saako Joronen psyykattua laukojaan epävarmuutta, Joronen vastaa:
”Saan.”
Mutta miten, se jääköön Jorosen ja kulloisenkin laukojan väliseksi salaisuudeksi.
Kuva: TP North Productions
Piditkö jutusta? Sitten varmasti pitäisit myös näistä:
Seisoin Savonlinnassa Koululahden juna-aseman laiturilla keväällä 2015. Olin tavoistani poiketen etuajassa. Odotin legendaarista lättähattua. Kärsimättömällä ihmiselle, joka ei edes polta tupakkaa, tämä lienee yksi pahimmista kohtaloista. Siinä seisoessani ja Casinonsaarilta päin puhaltavan kylmän viiman kutitellesa kasvojani mietin, että olisipa kiva lukea matkalla kotiin Jerry Cottonia.
Muitta mutkitta painelin aseman kupeessa seisovalle R-kioskille. Koska aikaa oli rajallisesti niin vilkaisin nopeasti lehtihyllyn. Ei Jerry Cottonia.
”Sori, onko teillä Jerry Cottonia?” kysyin kassaneidiltä.
Hän ei ollut kuullutkaan Jerry Cottonista. Kauhistuin. Suomessa 2015 oli joku, joka ei ollut kuullut Jerry Cottonista. Hyvästelin hänet ja nousin junaan ilman Jerry Cottonia.
Kuva: Talvipaivanseisaus.com
Mikä ihmeen Jerry Cotton?
Sivistääkseni hieman kassaneitiä että muitakin, lienee syytä avata Jerry Cottonin historiaa.
Siispä tartuin puhelimeen ja sovin haastattelun Mr. Jerry Cottonin eli Tapani Baggen kanssa. Hän oli mukana kirjoittamassa Cottoneita jo vuodesta 1983. Hän, jos kuka tietää, millainen on sepänsällin spesiaali.
Tapani Bagge kirjoitti pitkään Jerry Cottoneita. Kuva: Veikko Somerpuro
Suomeen Jerry Cotton rantautui Kolmiokirjan tuomana vuonna 1961. Sarja oli alunperin saksalainen, jossa ei luoteja eikä ruumiita säästelty. Saksassa sarjaa oli alettu kirjoittaa jo 1950-luvulla. Ensimmäisenä toimittajana Suomessa Cottonilla oli Kalevan pakinoitsijana tunnettu Antti Aalto.
”Hän lisäsi huumoria ja vähensi ruumiita saksalaisten jäljiltä,” sanoo Bagge. ”Lisäksi hän lisäili suomalaisia sivuhenkilöitä juttuihin.”
Seppo Tuisku astui Antti Aallon saappaisiin vuonna 1968, kun viimeksi mainittu jäi eläkkeelle. Tuisku oli aiemmin toiminut Outsiderin haamukirjoittajana kirjoittaen Pekka Lipposen ja Kalle-Kustaa Korkin seikkailuja.
”Hänellä oli siinä vaiheessa jo pitkä kokemus jännitysviihteen kirjoittajana,” sanoo Bagge. ”Pian hän huomasi, että hyvän jutun saa paremmin, kun kirjoittaa sen itse alusta loppuun. Siinä vaiheessa Cotton muuttui suomalaiseksi.”
Tuisku toimi lehden toimittajana aina vuoteen 1991 asti, jolloin hän jäi eläkkeelle ja Bagge otti vuorostaan vetovastuun Cottoneista. Bagge toimitti Cottonia vuoteen 1993, jolloin läpyskä siirtyi Sinä & Minä-lehden toimittajan sivutoimiseksi pestiksi.
”Sitten juttuja ei enää varsinaisesti toimitettu,” sanoo Bagge.
Kolmiokirja lopetti lehden julkaisemisen vuoden 1999 lopussa. Lehden levikki oli käynyt niin pieneksi, että kustantamo totesi, että lehden painaminen ei enää kannattanut. Musiikkimainos Juntunen Ky aloitti lehden julkaisemisen kuitenkin uudelleen uuden vuosituhannen puolella. Lopullisesti lehti vaipui unholaan 2012.
Mikä oli syy Jerry Cottonin suosioon?
Ensimmäisessä Cotton-tarinassa, jonka luin Jerry Cotton oli seuraamassa teatteri-esitystä. Vessareissulla hän sitten törmäsi gangsteriin ja sen jälkeen näytös muuttuikin mielenkiintoisemmaksi ja Cotton näytti, kuinka taisi sepänsällin spesiaalin.
Cotton teki minuun lähtemättömän vaikutuksen heti ensimmäisistä riveistä.
”Cottonin salaisuus oli se, että siinä oli yhdistetty jännitys ja huumori,” sanoo Bagge. ”Unohtamatta sitä, että siinä oli hyvät kirjoittajat ja Tuisku viimeisteli tekstin oikein mainioon asuun.”
Ryhmäkuvassa Cottonin tekijöitä vuodelta 1975: Jouko Raivio, Seppo Tuisku, Pentti Pesä ja Antti Aalto.
Cotton iski kaikenikäisiin niin miehiin kuin naisiinkin. Sitä saatettiin lukea vauvasta vaariin. Se oli yksi Cottonin pitkän suosion salaisuus. Laajan lukijakunnan lisäksi Cottonin henkilöhahmo oli samaistuttava.
”Cotton ei ottanut itseään liian vakavasti. Hänessä oli vähän veijarihenkeä,” sanoo Bagge. ”Hän ei ollut ylivoimainen sankari. Hänelle itselleenkin kävi välillä vähän huonosti.”
Jerry Cottonille kävi kuitenkin pikku hiljaa todella huonosti, kun tietokonepelit, videot ja viimeisimpänä Internet toivat uutta ja helpompaa sisältöä ihmisten arkeen. Tästäkin huolimatta Jerry Jaguaareineen on jättänyt pysyvän jäljen suomalaiseen populäärikulttuuriin.
Viikko sitten luin kaverini Lärväristä päivityksen, että hän elää omassa kuplassaan, johon ei korona pure. Viisas ihminen. Ihmettelin suuresti.
Parisen viikkoa olen suorastaan ahminut uutisia. Osoittautui, että korona-uutiset toimivat vähän samalla lailla kuin jouluruoka. Kun niitä on syönyt tarpeekseen niin ei tee vuoteen mieli kinkkua eikä laatikoita. Vähän samankaltaiseen lopputulemaan olen tullut korona-uutisoinninkin kanssa.
Sen verran olen seurannut maailman menoa, että olen noteerannut, että ihmisillä on ollut vaikeuksia pysyä kotona. Minulla ei tällaista ongelmaa ole koskaan oikeastaan ollut, liiankin hyvin olen viihtynyt, aina. Nyt siis olen saanut jäädä himaan ihan valtiovallan siunaamana.
Samalla, kun sosiaalinen preesensini on kaventunut entisestäänkin on fyysinen preesensini, varsinkin keskivartalon kohdalta, kasvanut. Ilmeisesti kohtalontovereita on muitakin. Ainakin Livertimessä Juho Romakkaniemi valitteli, että hän on lihonut kilo per päivä vauhtia. Kahdessa viikossa Romakkaniemi on siis lihonut 14 kiloa. Terve!
Itse söin toissapäivänä kymmenen pullaa. Ei ole tehnyt mieli käydä vaa’alla.
Kukaan ei ole varoittanut tästä koronaviruksen salakavalasta oireesta: kotikaranteeni kasvattaa elopainoa noin kilon vuorokaudessa! 😬
Joukossamme saattaa olla joitakin, joita ihan erityisesti haittaa se, että joutuu pysymään kotona vaan. Itsekin joskus tällaiseen ajatusketjuun on harhautunut tässä männä päivinä. Olen kuitenkin palauttanut silloin mieleeni Viktor Franklin opit siitä, miten hän selvisi keskitysleirillä. Hän muodosti itselleen jokaiseen päivään rutiinit, joita seuraamalla pysyi selväjärkisenä.
Omat olosuhteemme tuskin muistuttavat keskitysleiristä, mutta samalla tavalla käsillämme olevassa kriisissä on vaikea suhtautua huomiseen, kun sen eteen laskeutuu usvainen verho, jonka läpi ei tahdo nähdä. Senpä tähden selviytyäksemme meidän tulee luoda rutiinit tänään, jotta tiedämme, että ainakin ne säilyvät huomiseen.
Näitä mietin, kun täytin terassilla savustuspönttöä tarjouksesta ostetulla lohella ja pöntöstä leijaili samaan aikaan kitkerän ja makean savun tuoksu nenääni. Ajattelin, että on se hyvä, että tässä maailmassa on jotain pysyvää. Ehkä tämä on niitä rutiineja, jotka pitävät minut edes osittain selväjärkisenä.
Pihapeleissä se olin minä. Se pullukka, joka laitettiin maaliin. Suurin idolini oli Patrick Roy. Roy luisteli aina viivojen yli varoen osumasta niihin, puhui tolpille ja puki varusteet päälleen jokaiseen peliin täsmälleen samassa järjestyksessä. Kaiken muun lisäksi hän voitti oikeastaan kaiken, mitä maalivahti voi NHL:ssä voittaa. Siitä lähtien olen rakastanut heitä, maalivahteja.
Kuva: Riku Laukkanen
Maalivahdin roolissa on jotain runollista. He ovat yksilöurheilijoita joukkuelajissa, sanotaan.
”Se pitää hyvin pitkälle paikkansa. Valmennusprosessikin maalivahtivalmentajan kanssa on hyvin erilainen,” sanoo uhreilupsykologi Niilo Konttinen. ”Se itse lajisuoritus on niin erilainen kuin kenttäpelaajilla ja lajisuorituksen vaatimukset ovat erilaiset. Sitä kautta tulokulma on erilainen, mitä kenttäpelaajien kohdalla. Maalivahti on kuitenkin pelin aikana yksin ja joudut itsesi kanssa tekemään töitä. Olet aika lailla omillasi pelin aikana.”
Niilo Konttinen toimii leipätyökseen KIHU:n urheiluspykologina ja lisäksi hän toimii tällä hetkellä yhteistyössä Tapparan kanssa. Vuosien varrella Konttinen on työskennellyt siis myös huippumaalivahtien kanssa.
”Se on luonnejuttu, että uskaltaa olla kiekon edessä ja ei väistele sitä,” sanoo Janne Laine. Hän on ollut yhdessä HIFK:n liigajoukkueen maalivahtivalmentaja Jan Lundellin kanssa rakentamassa HIFK:hon maalivahdeille polkua, jossa saman koulukunnan maalivahteja pystytään kasvattamaan edustusjoukkueeseen asti. Lisäksi hänellä on yhdessä Rolf von Hedenbergin kanssa maalivahtivalmennukseen erikoistunut yritys Entiset lupaukset ja hän toimii 17-vuotiaiden maajoukkueen maalivahtivalmentajana.
Maalivahdeista on tullut perhosia
Parissa kymmenessä vuodessa peli on muuttunut paljon, voisi sanoa, että isosti. Sen myötä maalivahtipelaaminenkin on muuttunut. Torjuntatyyleistä lähtien on perustat luotu aivan uusiksi. Vuosituhannen vaihteessa oli kahden koulukunnan veskareita. Toiset pysyivät pystyssä ja toiset pelasivat leveässä V-asennossa. Näitä viimeisiä kutsuttiin perhostyylin veskareiksi. Nykyään pystytyylin veskareita ei enää ole.
Kaukaloista eläköitynyt huippuvahti Juuso Riksman pelasi 16 vuotta ammattilaisena. Riksmanin saavutuksiin kuuluu muun muassa kaksi hopeaa Liigasta ja mestaruus HIFK:ssa keväällä 2011. Hän näki suuren muutoksen maalivahtipelin kehityksessä.
”Jossain vuoden 2000 paikkeilla vanhan liiton toispolvitorjunnasta alettiin jauhaa perhostyyliä, jossa molemmat polvet olivat jäässä, tuli kiekko mihin tahansa,” sanoo Riksman. ”Se oli ihan alkukantaista. Mutta pikku hiljaa alettiin vaan jauhaa ja tehtiin toistoja toiston perään. Alkuun se tuntui aika vaikealta.”
Juuso Riksman ehti 16 vuoden aikana edustaa kahdesti Porin Ässiä. Kuva: Tomi Natri
Maalivahtipelaaminen on viimeisteltyä ja enemmän pieniä oikea-aikaisia liikkeitä. Viimeisimpänä maalivahtipelaamista on muuttanut Reverse VH eli kavereiden kesken RVH. Valtaosa tämän päivän huippumaalivahdeista käyttää sitä tekniikkaa. Tekniikalla viitataan siihen, miten veräjän vartija liikkuu tolppien läheisyydessä.
” RVH:ta en ole aina käyttänyt. Se tuli yleisemmin käytetyksi tekniikaksi muistaakseni viitisen vuotta sitten ja sen jälkeen kehittynyt entisestään,” Frans Tuohimaa sanoo. ”Nykyään se on varmasti yleisin tekniikka jalka tolpassa kiinni pelatessa. Tekniikassa erityisesti niin sanotun ankkurijalan, keskemmällä kenttää olevan jalan käyttö on kehittynyt. Sillä suunnataan ja kontrolloidaan asento niin, että jokaiseen suuntaan pääsisi vielä hyvin liikkumaan,”
Tuohimaa pelasi päättyneellä kaudella Liigaa Helsingin IFK:ssa. Edmonton Oilers varasi Tuohimaan seitsemännellä kierroksella vuoden 2011 varaustilaisuudessa. Hänellä on kokemusta kotimaan lisäksi Pohjois-Amerikasta.
Entiset lupaukset avaavat reverse-tekniikkaa.
”Vuosien varrella turha hötkyily on jäänyt pois. Olen aina arvostanut eleetöntä pelityyliä ja iän karttuessa myös taidot varmasti yhä paremmin sopeutuneet tähän. Liike parantunut joten kerkeää paremmin tekemään eleettömiä torjuntoja,” vastaa Tuohimaa, kun kysyn, miten hänen torjuntatyöskentelynsä on muuttunut vuosien aikana.
Tänä päivänä maalivahdit ovat kaikki suhteellisen eleettömiä. Heidän tekniikkansa on viimeiseen asti hiottu. Täydellisesti hiottuja eleettömiä koneita, jotka harvoin joutuvat venymään paraatipelastuksiin, mutta silloin, kun he venyvät, onko kyse maalivahdin virheestä.
”Maalivahdin tulee olla tietyllä lailla aika älykäs ja laskelmoiva nykyjääkiekossa. Peli on niin nopeaa ja niin paljon tehdään näköesteitä kiekon tielle, että maalivahdin pitää koko ajan seurata kiekkoa ja olla fyysisesti valmis nopeisiin kiekon ja pelaajien suunnanmuutoksiin,” sanoo Laine. ”Voi olla, että tulee näköeste ja nopea suunnanmuutos ja silti maalivahdin pitää löytää tiensä kiekon alle. Siinä korostuu maltti ja sijoittuminen, maalivahti on osannut hyvällä pelinluvulla ennakoida, että on oikeassa paikassa, oikeaan aikaan.”
Silti huipullakin on vieläkin torjujia, jotka ovat pitäneet kiinni vanhasta, mutta silti pystyneet onnistuneesti modernisoimaan omaa pelityyliään.
”Henrik Lundqvist, Jonathan Quick ja osittain Tuukka Rask, he ovat reaktiivisuuteen pohjaavia maalivahteja. Esimerkiksi Lunqvist pelaa huomattavasti syvemmällä kuin moni muu huippumaalivahti ja se pohjautuu siihen, että haetaan reaktion kautta torjuntaa,” sanoo Laine. ”Tykkään itse Tuukka Raskin pelistä paljon. Hän on pystynyt päivittämään moderniin, rauhallisempaan tekniseen pelaamiseen viime vuosina. Samalla hän kuitenkin tekee yhä räjähtäviä haastoja. Sen takia hän on tälläkin kaudella ollut yksi NHL:n huippumaalivahdeista.”
Manuel Neuer mullisti maalivahti pelaamisen jalkapallossa. Hän alkoi pelata kuin libero. Jääkiekossa maalivahti ei pysty osallistumaan peliin yhtä aktiivisesti kuin jalkapallossa, mutta jääkiekossakin kyse on nimenomaan kenttäpelaajien ja maalivahdin yhteistyöstä. Aiemmin eurooppalaiset veräjänvartijat eivät juuri osallistuneet peliin maalin takana, mutta tähän on tullut selkeä muutos.
”Nykyään yhä enemmän vaaditaan lähes jokaiselta maalivahdilta hyvää mailapelaamista. Itsellä myös vaikuttanut, kun on pystynyt pidemmän aikaa pelaamaan mailalla hyvin niin pelaajilla ja valmennuksella on tieto ja luotto siihen, että pystyn niin tekemään ja saan siinä vastuuta,” sanoo Tuohimaa.
Maalivahdin rooli puolustuksen johtajana on tärkeä. Maalivahti näkee pelin eri vinkkelistä kuin kenttäpelaajat.
”Ohjaan peliä pääsääntöisesti puheella. Maalivahti näkee kentän hyvin lähes kokoajan ja pystyy helposti kertomaan mistä suunnasta puolustajalle tulee karvaaja antamaan painetta tai minne paineen alla olevan pelaajan kannattaa pelata kiekko,” sanoo Tuohimaa.
Six foot rule – eli onko koolla väliä?
”Se on kiistaton etu, jos olet pitkä. Jos olet pitkä, sinulla on paremmat edellytykset päästä huipulle,” sanoo Laine.
Alle kuuden jalan pituiset maalivahdit eivät herätä kiinnostusta NHL-skouttien keskuudessa. Jos olet lyhyempi kuin 182-senttiä, mahdollisuutesi nousta aivan terävimmälle huipulle skouttien silmissä hupenevat. Poikkeukselliset lahjakkuudet nousevat esiin, koosta riippumatta.
”Juuse Saros on pienikokoinen huippuvahti. Hän ei tee teknisiä virheitä juuri lainkaan ja on sillä saralla mielestäni maailman paras maalivahti,” Frans Tuohimaa sanoo.
Kuva: Riku Laukkanen
Tuohimaan mainitsemalla Saroksella on erityisominaisuuksia, joiden avulla hän erottuu kollegoistaan.
”Saros erottuu luistelutaidollaan ja liikkeellään. Sellainen spatiaalinen kyvykkyys, että hahmottaa oman tilansa suhteessa ympäröivään tilaan niin hyvin, että pystyy juuri sopivasti haastamaan vastustajia tehden itsensä isoksi. Samalla hän kuitenkin ehtii alaviistoon, jos tulee nopea syöttö sivulle,” sanoo Laine. ”Se vaatii, että pelikäsitys, fysiikka ja liikkumistaito ovat hyviä, jos on pienikokoisempi veskari.”
Isommat maalivahdit pystyvät lukemaan peliä paremmin ja saavat helpommin anteeksi virheitä huonossa sijoittumisessa. Se on suuntaus, johon tänä päivänä ollaan selkeästi menossa. Maalivahtien koko on kasvanut, mutta samalla koon kasvaessa maalivahdit ovat entistä urheilullisempia.
”Nythän nämä jätkät ovat ihan timanttia. He ovat niin nopeita, vahvoja sekä kestäviä, että maalien tekeminen on vaikeaa. Ennen se oli rumasti sanottuna niin, että laitettiin pullukat maaliin ja heiteltiin palloa seinään,” sanoo Riksman. ”Sen takia he kipuilevat NHL:ssäkin, että jätkät ovat niin hirveässä kunnossa, että maaleja on yksinkertaisesti vaikea tehdä.”
”Itselläni on mittaa metri ja 88 senttiä. Miellän olevani aika standardimitoissa nykymaalivahdiksi. En mikään hujoppi, mutta en pienikään,” sanoo Tuhoimaa. ”Tottakai, koko auttaa. Saa helpommin anteeksi pieniä teknisiä virheitä ja pelatessa itsensä ulos jostain tilanteesta, on ulottuvuudella vielä mahdollista pelastaa tilanne. ”
Pienikin maalivahti voi pärjätä tänä päivänä, mutta pärjätäkseen pienemmän on tunnistettava omat vahvuutensa. Pienemmällä on oltava selkeä erityisominaisuus, millä hän erottuu kilpailijoistaan. Laine korostaa monilajisuutta ja monipuolisuutta maalivahtien harjoittelussa. Olen aiemmin kirjoittanut monilajisuudesta, juttuun voi tutustua täällä.
”Kyllä ne, jotka ovat kentälläkin parhaita niin kyllä he ovat maalissakin parhaita. Eniten merkitsee motorinen kyvykkyys ja liikunnalliset taidot,” Laine sanoo. ”Kukaan ei maalivahdiksi synny vaan se on hyvää liikunnallisuutta ylipäätään.”
Vaikka koolla on väliä ja se auttaa siinä, että NHL-skoutit huomaavat sinut niin myös lyhyet maalivahdit voivat pärjätä. Janne Laine näkee, että Pasi Nurmisen kaltaisille katujätkämäisille taisteiljoille on aina tilausta tolppien välissä:
”Tuoreessa InGoal-Magazinen haastattelussa Las Vegasiin siirtynyt ruotsalainen kulttimaalivahti Robin Lehner nosti pinnalle keskustelua reverse-tyylin haitoista ja kulmikkuudesta. Maalissa voi edelleen pelata monella tapaa ja luovuuttaan voi käyttää huipputasollakin,” sanoo Laine. ”Lopulta veskaripelissä pärjää aina myös tällaiset tyypit kuin Pasi Nurminen, Robin Lehner tai Ron Hextal, joilla halu syödä kiekot on ihan hirveä. Heille on aina tilaa, vaikka se tekniikka tai pelityyli olisi vähän repaileisempi. Kun sinulla on tarpeeksi halua ja ballsseja niin voit dominoida, vaikka tekniikkasi ei olisi täysin viimeistelty joka tilanteessa.”
Maalivahdin tärkein lihas
”Kun pelasin Jokereissa niin Doug Shedden sanoi, että hänestä tuntuu, että kiekko on rantapallon kokoinen. Ihan sama, mitä sä teet niin olet aina tiellä,” sanoo Juuso Riksman. ”Sitten, kun tulee sellaisia fiiliksiä itselleenkin niin jotenkin se vire vaan syntyy.”
Joskus tuntuu kuin maali maalivahdin takana olisi kuin noiduttu. Veskari tuntuu ehtivän jokaisen kiekon tielle ja voittaa joukkueelleen yksin otteluita. Silloin voi sanoa, että maalivahti on vireessä. Se, mistä tämä mystinen vire syntyy on jotain, mitä maalivahdit eivät osaa itsekään selittää.
”Flow-tilaa on jopa vaikea sanoin kuvailla. Se on tila jossa keskittyminen on täysin hetkessä ja kaikki vaikeatkin asiat tuntuu helpolta. Moni sanoo että tuntuu kuin peli hidastuisi. Itsellä ehkä enemmän ajatus selkeytyy ja nopeutuu. Tätä täytyy torjunta torjunnalta rakentaa joka pelissä erikseen. Toki edeltävät hyvät ottelut saattavat helpottaa tilaan pääsyä,” sanoo Frans Tuohimaa.
Jos puolustus edessä vuotaa kuin vene, jossa ei ole tappia on maalivahdinkin vaikea päästä omalle tasolleen.
”Jos puolustajat sooloilevat eivätkä tee sovittuja asioita niin veskarillakin tulee äkkiä äitiä ikävä,” sanoo Riksman. ”Mutta jos yhteispeli puolustuksen kanssa toimii ja lumipallo lähtee liikkumaan oikeaan suuntaan niin sitä ei pysäytä oikein mikään. Silloin ei haittaa, vaikka vatsalla olisi ylimääräistä höttöä.”
Maalivahdin vireeseen tarvitaan koko joukkueen tukea. Silloin, kun joukkue edessä tekee sovittuja asioita on maalivahdinkin helpompi päästä peliin kiinni. Maalissa pelaaminen on kiinni paljon henkimaailman asioista. Usein maalivahdit jäävät kiinni rutiineihinsa, joita toistavat pelistä, viikosta ja vuodesta toiseen. Aina tämä ei kuitenkaan takaa täydellistä suoritusta.
”Samalla tavalla kenttäpelaajallakin on omia rutiineja, joiden kautta he rakentavat ja pitävät yllä omaa suoritustilaansa. Rutiinien tarkoitus on, että niiden kautta urheilija pystyy rakentamaan suoritustilan. Joskus sinun täytyy irtaantua rutiineista, että saat sen suoritustilan rakennettua,” sanoo Konttinen. ”Joskus tekee hyvää rikkoa rutiineja, että saisi rakennettua parhaan suoritustilansa.”
Maalivahdit ovat aiempaa atleettisempia urheilijoita ja harjoittelu on tänä päivänä muutakin kuin pallon heittelyä seinään tasapainolaudan päälle. Keskivartalon merkitys on korostunut ja se on nykyaikaisen veskarin tärkein lihasryhmä.
Kuva: Riku Laukkanen
”Tärkein fyysinen ominaisuus on sellainen tietynlainen fyysinen periksiantamattomuus,” sanoo Laine.
Tarkoitatko, että maalivahdin tärkein ominaisuus on korvien välissä, kysyn. Laine on hetken hiljaa ja vastaa:
Kysyin Juha Järvelältä, joka on sekä kirjastoammattilainen että historiantutkija, mitä kirjoja kannattaisi lukea karkottaakseen karanteeni- ahdistuksen. Hän kertoi kolme suosikkiaan ja minä listasin kolme.
Roald Dahl: Poika /Yksinlentoon
Teos on omaelämäkerrallinen ja siinä Dahl raottaa sitä verhoa, miten hänestä tuli kirjailija. Dahlin teosta elävöittävät mustavalkokuvat hänen matkansa varrelta.
Järvelän perustelut kuuluvat näin: ”Kirjailija kertoo lapsuudestaan ja nuoruudestaan muistaen kaiken hauskan ja jännittävän, unohtaen tylsän ja liian todessa pidättäytymisen.”
Arto Paasilinna: Jäniksen vuosi
Arto Paasilinnan maailman tai ainakin Suomen maineeseen nostanut teos. Toimittaja Vatanen ajaa kuvaaja kaverinsa kanssa jäniksen päälle. Vatanen lähtee jäniksen kanssa metsään ja seikkailu vie kaksikon läpi Suomen. Teos on täynnä hulvatonta huumoria ja vapautta ja sen kaipuuta.
Elokuvateatterin kankaalle Jäniksen vuoden tulkitsi Antti Litja ja viimeistään sen jälkeen teos on ollut sitkeästi suomalaisten kirjahyllyssä. Nyt jos koskaan on taas aika tarttua teokseen.
Kuva: WSOY
P.G. Wodehouse: Jeeves-tarinat
Järvelä suorastaan varasti minulta tämän, sillä tämä olisi ehdottomasti kuulunut myös minun listalleni. Näköradiosta paremmin tunnettu nimellä Kyllä Jeeves hoitaa, jossa Hugh Laurie ja Stephen Fry tulkitsivat kaksikon sillä tenholla, että uusilla tulkinnoille ei juuri jää tilaa.
Perustelut kuuluvat: ”Wodehouse tarjoaa oman maailmansa, huolettoman 1900-luvun alun Britannian, jossa voi vain nauttia huumorista ja jossa suurimmatkaan huolet eivät oikeasti ole kovin vakavia.”
Kuva: Teos
Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja-kirjat
Tuomas Kyrön elokuviin astunut hahmo mielensäpahoittajat, joka yrittää päästä eskortilla vessaan. Tarina saattaa jäädä paikoin ohueksi, mutta Kyrön kirjoissa tapahtuu paljon, vaikka mitään ei juuri tapahdukaan. Hauskuus lepää siinä, miten asiat sanotaan rivien väleissä tai riveillä. Mielensäpahoittajan omaleimainen puheenparsi kuuluu lukiessakin.
Kuva: WSOY
Mika Waltari: Ihmeellinen Joosef
Juha Järvelä ei olisi Juha Järvelä, jos joukkooon ei mahtuisi ainakin yhtä Waltaria. Ihmeellinen Joosef tarjoaa romantiikkaa ja huumoria samassa paketissa. Hemmoteltu Karin ihastuu omaperäiseen Joosefiin ja siitä alkaa hulvaton kertomus. Pikanttina yksityiskohtana mainittakoon tasa-arvon päivän kunniaksi, että kirjassa oli ajalle epätyypillisesti naiskertoja.
Järvelän perustelut: ”Suosittelen iloisena opuksena Ihmeellistä Joosefia. Se on 1930-luvun Helsinkiin sijoittuva viihderomaani.”
Kuva: WSOY
Matti Rönkä: Kärppä-sarja
Tyylikkäästi kirjoitettua ja sujuvaa poljentoa. Dekkareille tyypillisesti mukana on jännitystä, mutta väkivallalla ei mässäillä vaan tapahtumat istuvat Härmään kuin nenä päähän. Ehdoton lukusuositus koko sarjalle! Kirjoihin voi tarttua yksi kerrallaan tai lukea kronologisesti koko sarjan.
Viikko sitten kirjoitin siitä, kuinka Suomessa koronaa ei oteta tosissaan. Aika paljon on viikossa muuttunut, nyt otetaan. Kaikista merkittävimmin tämä näkyy kauppojen hyllyillä, joilta loppui toalettipaperi ja siinä, että yli 70-vuotiaita velvoitettiin pysymään kotona.
Ei ole mennyt kuin Strömsössä. Vähän niin kuin kirppuja paimentaisi, kommentoi joku Twitterissä eli kotoisasti livertimessä Ilta-Sanomien mukaan. Tämä on totta!
Harvalla lienee epäselvää se, että tilanne on oikeasti vakava niin ihmisille, terveydenhuollolle kuin taloudellekin. Hauska yksityiskohta on muuten se, että kun Paavo Väyrynen ilmoitti aamupäivällä lähtevänsä Keskustan puheenjohtaja kisaan niin iltapäivällä hallitus päätti sulkea yli 70-vuotiaat koteihinsa. Tarvittiin siis valmiuslakia pysäyttämään Paavo!
Olemme kohdanneet tänä aikana monia loppuja, mutta se tarkoittaa myös uusia alkuja. Toivottavasti! Poikkeuksellinen tilanne voisi avata täysin uusia tapoja yrittää, nyt vain byrokratian pitäisi olla riittävän ketterää, että startuppeja voisi ponkaista käyntiin helposti.
Nyt ei ole aika rikkoa vaan rakentaa ja yhdistää. Minua jotenkin liikutti, että Jussi Halla-ahokin antoi hallitukselle tukensa tässä vaikeassa tilanteessa. Mielestäni, se, jos mikä on merkki yhteen hiileen puhaltamisesta. Me olemme tässä veneessä yhdessä.
Meidän perheessä kaivataan hirveästi isovanhempia. Niin pienet kuin isotkin. Soittelemme päivittäin WhatsApp-puheluita, jotta sekä mummit että ukit ja lapsenlapset ja lapset kohtaavat. Presidentti Niinistön sanoin fyysinen etäisyys luo henkistä läheisyyttä.
Mutta kyllä täytyy sanoa, että ikävä on suuri vanhempieni saunan löylyjä ja juttuhetkiä isän kanssa, äidin kolinaa ja touhukasta puuhailua. Niitä kaikkia piti itsestäänselvyyksinä ja nyt yht’ äkkiä ymmärtää kuinka korvaamattomia ne olivat ja ovat.
Jaksakaa jaksaa niin kyllä tästä selvitään. Voimia kaikille!
paivaperho.wordpress.com 