Uutisten vuoksi: Paavo ja repäiseviä puheita

Paavo is back!

Suomalainen politiikka on kaivannut Paavo Väyrystä ehkä jopa enemmän kuin Paavo Väyrynen on kaivannut politiikkaa.

Keskustan riveissä Paavon paluuta ei purematta nielty. Keskustan Twitter-kärki Mikko Kärnä koki, että Paavo oli pilannut hänen aamumuronsa niin pahasti, että ei hyväksyisi missään olosuhteissa Paavon paluuta. Väläyttelipä Kärnä lähtevänsä itse puolueesta, jos Paavo palaa.

No, Paavopa vinttasi kintaalla Kärnän höpinöille ja palasi puolueeseen. Vai palasiko Keskusta Paavo Väyryseen, kuten Jari Tervo Twitterissä lohkaisi?

Kärnäkin nukkui yön yli ja rauhoituttuaan totesi, että väistämätöntä on turha lähteä estämään, ja niin Kärnä perui eroamisensa. Jotain hyvin väyrysmäistä oli tässä Kärnänkin toiminnassa.

Ja kuvitteliko joku, että Paavo Väyrysestä tulisi pelkkä rivijäsen. No, väärin kuvitteli, sillä näyttää siltä, että Paavosta voi tulla jopa ruotsinkielisen piirin puheenjohtaja ja edustaja puoluehallitukseen.

Paavo REALLY is back!

Aina ei tarvitse sanoa mitään sanoakseen paljon. Tämän näytti Nancy Pelosi teatraalisella eleellään kuultuaan Donald Trumpin kansakunnan tilaa käsittelevän puheen. Pelosi repi Trumpin puheen kappaleiksi. Puheen perusteella Yhdysvalloilla ei ole koskaan mennyt näin hyvin.

Tässä tämän viikon uutisten satoa. Ensi viikolla taas lisää Paavoa!

Kuudennen viikon posituuttiset:

Posituuttinen

Viikon posituuttiset eli positiiviset uutiset:

1. Suomessa on otettu käyttöön uusi perhevapaauudistus. Tämä mahdollistaa myös isille enemmän aikaa kotona lasten kanssa. Uudistuksessa perheen päivärahapäivien kokonaismäärä nousee aiemmasta 11 ja puolesta kuukaudesta 14 kuukauteen. Nämä voidaan jakaa aiempaa tasaisemmin molempien vanhempien kesken. Äidille kuitenkin sallitaa jatkossakin niin sanottu raskausrauha.

Asiasta uutisoi mm. Kauppalehti.

2. Tiesitkö, että merikotka ei ole enää niin uhanalainen kuin 45 vuotta sitten? Vuonna 1975 merikotkan poikasia syntyi vain neljä. Tänä vuonna vapaaehtoiset laskivat yhteenä 558 poikasta, mutta poikasten määrä voi olla jopa isompi.

Vuonna 1972 havahduttiin siihen, että merikotkalla ei oikein kulkenut. Silloin perustettiin työryhmä, jonka ensimmäisiin saavutuksiin kuului lintujen talviruokinnan järjestäminen ja tämä on ollut WWF:n mielestä yksi tärkeimmistä yksittäisistä toimista kantojen elpymiselle. Asiasta uutisoi IS.

3. Jan Vapaavuoren ideoima Helsinki Energy Challenge startannee muutaman viikon kuluttua. Haastekilpailun tavoitteena on saada ratkaistua Helsingin kaupungin lämmityksessä vähennettäisiin kivihiilen käyttöä. Kilpailu kestää palttiarallaa vuoden verran ja hakuaikaan kilpailuun päättyy toukokuussa.

Asiasta uutisoi HS.

Kuva: Kari Hakli, Helsingin kaupunginmuseo

4. Helsingin pörssin yleisindeksi nousi korkeimmalle tasolleen kymmeneen vuoteen.

”Nousukausi sai jatkoajan jatkoajan,” sanoo S-pankin päästrategi Lippo Suominen Hesarin mukaan.

Suomalaiset teollisuusyhtiöt ovat tehneet tammi- ja helmikuussa odotettuja parempia tulosjulkistuksia. Osasyy hyviin tuloksiin saattaa olla se, että osan teollisuusyhtiöiden tulokset reagoivat markkinoihin viiveellä.

Asiasta uutisoi HS.

5. Onko sinulla vilkas lapsi? Tuntuuko, että hän ei tahdo rauhoittua? Jos vastasit kyllä niin ei hätää. Niilo-Mäki Instituutin tutkimuksen mukaan vain puoli tuntia yhteistä aikaa ja leikkimistä lapsen kanssa auttaa lastasi keskittymään paremmin.

Leikin avulla lapsen itsesäätely parani ja hän hallitsi paremmin tunteitaan. Yksi tutkimuksen tulos oli vähemmän yllättävästi se, että myös lapsen ja vanhemman vuorovaikutus parani.

Siis ei kun leikkimään.

Asiasta uutisoi YLE.

Petri Lajunen allekirjoitus

Uskalletaanko Suomessa harjoitella tarpeeksi kovaa? #1

Oli tammikuu uuden vuosikymmenen alussa. Makasin hierontapöydällä ja hierojani sanoi minulle.

”Kuule Pete, teepä juttu siitä, harjoitellaanko me täällä Suomessa liian varovasti,” hän sanoi. ”Pitäisikö meidän tehdä urheiljoista vielä enemmän urheilijoita. Harjoitella niiden ominaisuuksia.”

Esimerkiksi hän otti Perttu Hyvärisen, jonka tehoharjoittelua kausille 2019-2020 oli juttujen mukaan lisätty.

”Oli kiva kuunnella Hyvärisen haastattelua. V***u, sehän on ihan liekeissä. Se tietää, että sillä riittää,” hieroja sanoi, vanha valmentaja hänkin.

Otinpa siis härkää sarvista. Tässä sarjassa koetan selvittää, miten Suomessa harjoitellaan ja mitä ehkä voitaisiin tehdä paremmin. Sarjan ensimmäisen osan asiantuntijana toimii juuri Perttu Hyvärisen valmentaja Mikko Virtanen.

Tavoitan Virtasen matkalla Vöyrin SM-hiihtoihin. Aloitamme siitä, miten kestävyysharjoittelua lähestytään.

”Totta kai se yksilöllisyys ja harjoitustausta vaikuttaa siihen, miten harjoittelua lähestytään,” Virtanen sanoo.

Kestävyysharjoittelusta puhuttaessa harjoitusfilosofioita on karkeasti jaettuna kaksi: toinen painottaa määrää, toinen tehoja.

Määrää painottavassa kestävyysharjoittelussa painotetaan peruskuntoharjoittelun merkitystä ja tehoharjoittelua on suhteellisesti vähemmän. Tehoharjoittelussa taas tehdään useammin anaerobista harjoittelua. Siinä ollaan lähellä laktaattikynnystä eli maitohappoihin tutustutaan useammin. Tämä lisää ylikunnon riskiä, jos palautumiselle ei anneta tarpeeksi aikaa.

”Kyllä me Suomessa osaamme paremmin harjoituttaa aineenvaihduntaa ja hapenottokykyä kuin suorituskykyä eli voimaa ja nopeutta,” sanoo myös Virtanen.

Tästä syystä näistä kahdesta filosofiasta Suomessa on vallalla ollut perinteisesti näistä se ensimmäinen eli määrällinen harjoittelu.

Virtanen myöntää itsekin olevansa perinteisen kestävyysharjoittelun kannalla kuitenkaan tehoharjoittelua unohtamatta. Mutta Virtanen näkee, että juuri laadukkaalla peruskestävyysharjoittelulla hänen urheilijansa ovat nousseet huipulle. Hiihdon hän näkee olevan raaka kestävyyslaji, jossa tulokset tulevat vuosien aikana tehdystä laadukkaasta peruskestävyysharjoittelusta. Voimasta ja nopeudesta ei ole hyötyä, jos hiihtäjä ei muuten ole kunnossa.

”Valmennuksessa pitää tietty linja säilyttää, mutta valmennushan on ominaisuuksien kehittämistä. Roomaan on monta tietä, että se ei ole niin yksilöselitteistä. Joukkuelajeissakin ollaan menty enemmän siihen yksilölliseen suuntaan, että koko joukkue ei harjoittele samalla lailla. Pelaajilla on henkilökohtaisia harjoitusohjelmia,” Virtanen sanoo. ”Meillä kestävyyspuolella toisilla harjoittelu on määrävoittoisempaa ja toisilla nopeuteen ja voimaan perustuvaa.”

Jokaisella urheilijalla on omanlaiset ominaisuutensa, joita pitää harjoitella eri tavoilla. Eri ominaisuuksien pitää olla riittävällä tasolla, että urheilija pystyy kansainvälisellä tasolla pärjäämään. Asia ei, valitettavasti, ole niin mustavalkoinen, että tehoharjoituksia lisäämällä kansainvälinen taso saavutetaan.

Kyse on jälleen kerran ominaisuuksista niin kuin Virtanen jo aiemmin toi esille.

”Jos katsoo esimerkiksi toissa viikonlopun skiathloneja. Niin kyllä Therese Johaugilla ja Teresa Stadloberilla kyse on ennen kaikkea jaksamisesta,” Virtanen sanoo.

Toisessa ääripäässä on sitten Johannes Høsflot Klæbo kaltaiset hiihtäjät. Kläbo on nopeus- ja voimaominaisuuksiltaan aivan ylivoimainen.

”Bolshunov ja Klaebo ovat nostaneet kansainvälisen hiihdon vaatimustason ihan uudelle levelille,” Virtanen sanoo. ”Meidän pitäisi jo nuorista lähtien pystyä rakentamaan sellaisia urheilijoita, joilla nämä muut ominaisuudet ovat vastaavalla tasolla, että meidän ei tarvitse vain odottaa sitä, milloin Klaebolle sattuu huono päivä tai huono suksi.”

Perttu Hyvärisenkään kohdalla ei kyse ollut siitä, että hänen tehoharjoittelun määräänsä olisi nostettu valtavasti.

”Kyse on oikeasti muutaman tehoharjoituksen lisäämisestä,” Virtanen sanoo.

Ennemminkin Hyvärisen kovalle kunnolle syynä on ollut se, että hiihtäjä kärsi aiemmin jalkavaivoista, jotka selätettyään hän pääsi juoksemaan viime kesänä. Tämä sitten on näkynyt sitten suorituskyvyssä ja siinä, että jalka on myös ladulla liikkunut paremmin kuin aiemmin. Tähän, kun vielä lisätään se, että Hyvärinen on elänyt enemmän huippu-urheilijan elämää niin tulokset ovat nähtävissä tulostaululla.

Kysymykseen siitä, että pelätäänkö Suomessa tehoharjoittelua vähän liiaksikin asti, Virtanen vastaa: ”Mielestäni sitä tehoharjoittelua ei pelätä, mutta kestävyyden harjoittaminen nähdään tärkeämpänä. Nimenomaan sen peruskestävyyden monipuolinen kehittäminen. Mutta aina on niitä, jotka harjoittelee kovempaa ja aina niitä, jotka harjoittelee määrällisesti enemmän. Meidän kaksi parasta urheilijaa Iivo Niskanen ja Krista Pärmäkoski harjoittelevat myös määrällisesti kaikista eniten.”

”Tosiasia kuitenkin on, että eihän anaerobinen suorituskyky parane metsässä käpyjä potkimalla vaan se tulee niiden vaativien tehoharjoitusten kautta. Samalla sitä tehoharjoittelua tukevaa määrää tulee olla, että se tehoharjoittelun prosentuaalinen osuus ei nouse liian suureksi, että ne pohjat kestävät,” Virtanen päättää.

Uutisten vuoksi: Sofia B:n meikkivinkit oikeuteen ja Jussin lainopilliset neuvot

Tässä lyhyt katsaus uutisviikkoon:

Tiesittekö, että kiinteistönvälittäjät eivät ole aivan normaaleja? En minäkään. Epäillä olen osannut, mutta tällä viikolla sen vahvisti Israelin pääministeri Benjamin Netanjahu.

”On hienoa, että mukana on ollut kiinteistöalan ammattilaisia. He keksivät ideoita, joita normaalit ihmiset eivät keksi,” hän sanoi Israelin ja Palestinaan rauhansuunnitelman tiedotustilaisuudessa. Aiheesta meille uutisoi HS.

Palestiinalaiset eivät ymmärrettävästi lämmenneet Trumpin rauhansuunnitelmasta, jossa he olisivat saaneet Tuusulan kaltaisen sirpaleisen alueen, joka on kaiken muun hyvän lisäksi suureksi osaksi erämaata. Palestiinalaisia ei oltu muistettu kutsua neuvotteluihin.

Tämä on ymmärrettävääkin. Suurten diilien miehellä oli kiireinen tammikuu Lähi-idän suunnalla. Aluksi hän murhautti Qassim Suleimanin , häntä syytettiin virkarikoksesta ja sitten hän yritti neuvotella rauhan Israeliin. Tässä hötäkässä voi olla inhimillistä, että unohtaa kutsua toisen osapuolen neuvotteluihin.

Kotimaassa lakkoillaan taas. Suomi seisoo kovin useasti. Markkinatalous ei voita, mutta hiilijalanjälki pienenee. Hiilinielut pysyvät hetken aikaa koskemattomina.

Suomessa ollaan myös tutkittu autoilijoita. Se moottoritiellä pitkiä valoja välkyttelevä Audi-kuski, joka ajaa moottoritiellä takapuskurissa kiinni, on nyt ihan tieteellisesti todistettu kusipääksi.

Akateemikko Halla-Aho on suuressa viisaudessaan ojentanut viime viikkojen aikoina Suomen poliisia, kun vallesmannit ovat tutkineet Jussin tovereiden toimia. Syytä onkin! Onhan suomalaisten luottamus poliisiin on tunnetusti ollut kovin horjuvaa. Vai onko?

Viisi prosenttia suomalaisista ei luota poliisiin. Tutkimus ei paljasta, kuinka moni viiteen prosenttiin kuuluvista katselee maailmaa kaltereiden verhoillulta puolelta.

Poliisi saatteli Niko Ranta-ahon joukkioineen raastupaan. Ranta-ahon puolisolla Sofia Belorfilla oli kuvista päätellen ratkiriemukasta saapuessaan oikeuteen. Johtui varmaan siitä, että kuvaajia oli paljon paikalla eikä tarvitse turvautua pelkkiin selfieihin. Hyvää materiaalia someen, hei!

Aiemmin viikolla Sofia B. kyseli Instagramissa meikkivinkkien perään. Moni kyseli ilta- ja arkimeikin perään. Itseäni olisi kiinnostanut, mikä meikki toimii oikeudessa.

Tällainen uutisviikko tällä kertaa. Hyvää sunnuntaita kaikille!

”On hienoa, että mukana on ollut kiinteistöalan ammattilaisia. He keksivät ideoita, joita normaalit ihmiset eivät keksi.”

Kuka, mitä, miksi, häh?

Olen Petri Lajunen. Perheen isä, opettaja ja kirjoittaja. Tutkimusmatkani jokaisella polulla on kesken ja joka päivä opin uutta. Ja tämä on minun blogini.

Opiskelen äidinkielen opettajaksi ja näitä kahta viimeksi mainittua eli isyyttä ja kirjoittamista päivittäin. Olen aina rakastanut kirjoittamista ja tarinoita, mutta vihannut kielioppia. Kukapa olisi uskonut, että opetan jonain päivänä possessiivisuffiksia. Sen ei pitänyt olla minun juttuni.

Olen nuoresta asti harrastanut pallopelejä ja voimailua. Sattuneesta syystä harrastaminen on toukokuun 2016 jälkeen vähentynyt huomattavasti. Täydellisen ihana tyttäremme syntyi keskellä helteistä toukokuuta ja valoittava poikamme saapui tuomaan valoa kesken pimeimmän syksyn isäinpäivänä 2018.

Silti yhä vieläkin nautin tavattoman paljon, kun tunnen puhtaan jään tuoksun nenässäni ja tumma kiekko sanoo: ”klak” osuessaan jään pintaan. Tai siitä, kun tunnen malmin painon selässäni tai rintaani vasten.

Samalla tavoin nautin siitä, kun sanat osuvat kohdilleen. Putoilevat paikoilleen kuin ensilumi maahan.

Miksi?

Kirjoitan, koska liian vähän löytyy sellaisia juttuja, joita itse haluaisin lukea. Se on ymmärrettävää. Elämmehän 24/7 yhteiskunnassa, jossa aikaa rauhalliselle jutun rakentelulle on usein liian vähän.

Minä ajattelen niin kuin edesmennyt toimittaja Perttu Häkkinen, että jutut ovat kuin taideteoksia. Niitä lukiessa voi oivaltaa jotain uutta. Uskon, että taitavasti rakennettu juttu, jossa kuvat ja teksti kulkevat käsi kädessä on kuin hyvä musiikkikappale.

Mitä?

Pyrin käsittelemään blogissani asioita viihdyttävästi ja huumorin keinoin. Esimerkkinä tästä kirjoitin suhteellisen kuivan jutun median murroksesta.

Huumoria olen käsitellyt aiemminkin kuolemanvakavasti. Sillä huumori niin kuin Palmukin ovat tärkeitä minulle. Aiheeni löytyvät niin yhteiskunnasta, urheilusta kuin kirjallisuudestakin.

Tämä on matkan alku ja toivon, että niin minä kuin bloginikin kehittymme ajan kanssa. Yhdessä teidän kanssanne.

Ai niin…

Vaikka kuvani ovat usein mustavalkoisia niin maailmani ei ole.

”Onko otsikoista tullut juttujen mainoksia?”

Mennyt vuosikymmen muutti perinteistä journalismia. Asiantuntijat kertovat, että, miten media muuttui myllerryksessä. Klikkijournalismi on vain yksi luku siinä joukossa, miten media ja journalismi ovat muuttuneet. Klikkaukset ja valeuutiset ovat vaikuttaneet siihenkin, kuka johtaa Valkoista taloa. Median luonnonvalinta ajaa kuitenkin kohti parempaa journalismia.

“Lukijat ymmärtävät, että hyvästä journalismista pitää maksaa ja on reilua, että myös verkkolukijat ovat mukana maksutalkoissa,” sanoi Hesarin silloinen päätoimittaja Mikael Pentikäinen vuoden 2012 marraskuussa.

Tästä alkoi Hesarin askel kohti uutta aikaa. Hesari, jonka tilaaja sai painomusteen tuoksuisena käsiinsä vuonna 2012 on täysin erilainen kuin se, joka kolahtaa harmaana tammikuun aamuna 2020 lukijan luukusta. Painomuste ja kahvi tuoksuvat nenään, mutta brodarin sijaan edessä on tabloid. Joissakin talouksissa painomuste ei sotke enää lukijan sormia vaan uutiset luetaan suoraan tabletista tai älypuhelimesta. Yhä useampi lukee uutisensa suoraan puhelimen näytöltä.

Yhä useampi suomalainen lukee uutisensa älypuhelimesta.

Suomalaiset lukevat yhä ahkerasti painettua lehteä. 75 prosenttia suomalaisista lukee lehtensä painettuna ja joka toinen lukee lehtensä digitaalisena älypuhelimellaan. Vuonna 2011 puhelimellaan uutiset luki 8 prosenttia lukijoista ja painettu lehti tavoitti 96 prosenttia lukijoista. Printtilehden tuottavuus on kuitenkin viime vuosina laskenut ja digimyynti on laahannut perässä. Viime vuodet ovat kuitenkin antaneet positiivisia signaaleja siitä, että digimyynti voisi jälleen lähteä vetämään. 

“Tämä on mennyt synkassa sen kanssa, että ihmiset ovat oppineet käyttämään digilaitteita paremmin hyödykseen,”  sanoo Paavo Ritala LUT-yliopiston professori. Hän johtaa tutkimusta, joka tutkii mediayritysten liiketoimintamallien kehittymistä vastuullisten liiketoimintamallien näkökulmasta.

Muutos viime vuosikymmenen alkuun on merkittävä. Nykyään laite, joka kulkee käsilaukussa tai taskussa onkin paljon enemmän kuin pelkkä puhelin. Se avaa pääsyn tiedon valtamereen. Kun avaan puhelimeni, saatavillani on valtava määrä tietoa, jota voisi kutsua jopa vyöryksi. Olen koko ajan tiedon saatavilla ja haluan, että saan koko ajan tietoa, kun avaan puhelimeni. Oli vuorokauden aika mikä tahansa.

Median ansaintamallit ovat muuttuneet samalla. Klassinen malli on se, jossa lehti rahoittaa toimintaansa tilauksilla ja mainosmyynnillä. Tämän rinnalla on digimaailmassa noussut klikkeihin perustuva ansaintamalli, jossa sivuston ylläpitäjä saa mainostajalta rahaa, kun lukija käy sivustolla. 

“Ihmiset ovat tottuneet aika lailla siihen, että saavat haluamansa sisällön kuukausimaksulla. Tämän kanssa perinteinen media painiskelee,” Ritala sanoo. “Se perinteinen malli toimii myös digimaailmassa, mutta on alkanut tulla myös eri lailla rahoitettuja malleja.” 

Uudempi malli alalla on joukkorahoitusmalli, joista Ritala nostaa esille Rapportin. Rapportissa voi tukea journalisteja kuukausimaksulla. Tai sitten ulkomailla näiden välimaastossa toimivalla The Guardianilla, joka tarjoaa laadukasta journalismia ilmaiseksi, mutta heidän toimintaansa voi tukea lahjoituksilla.

“Mutta onhan The Guardianissa myös mainoksia,” Ritala muistuttaa. “Laadukkaan journalismin tekeminen maksaa.”

“Click, click!” – eli klikkijournalismi

Tämä on asettanut medialle haasteen. Uutisia pitää olla koko ajan saatavilla. Kilpailu uutisten lukijoista on kovaa ja lukijat täytyy saada houkuteltua juttujen äärelle. Tämä on johtanut uuden tyyppiseen otsikointiin ja journalismiin. Puhutaan niin sanotusta klikkijournalismista. 

Kotus määrittelee klikkijournalismin journalismiksi, jossa otsikot laaditaan verkossa niin uteliaisuutta herättäviksi, että ne saavat lukijat klikkaamaan otsikkoa ja katsomaan juttua. 

“Klikkijournalismilla on vähän negatiivinenkin kaiku,” sanoo Mikko Villi, journalistiikan professori Jyväskylän yliopistosta. 

“Klikkijournalismi on entinen lööppijournalismi. Sen tehtävä on myydä juttu. Tämä tietysti johtaa joskus huvittaviinkin ylilyönteihin,” sanoo toimittaja Pekka Ervasti.

Helsingin Sanomien toimituspäällikkö Laura Saarikoski on samoilla linjoilla kuin Ervasti ja Villi. Hän kokee, että klikkijournalismi on nimenomaan harhaanjohtavaa. 

“Klikkijournalismin vastakohta ei ole tylsä journalismi. Totta kai haluamme tehdä otsikoita, jotka kiinnostavat lukijoita, jotta he löytävät hyvät jutut. Tavoite on tehdä otsikoita, jotka ovat sekä kiinnostavia että tyylikkäitä ja totta,” hän alleviivaa.

Verkossa otsikot ovat se houkutin, joka saa lukijan avaamaan jutun. 

“Se, mikä on selvä muutos, että otsikot pitenivät,” sanoo Vesa Heikkinen. Hän  on tutkinut otsikointia 1990-luvun lopusta lähtien ja on ollut kehittämässä suomalaista tekstilajianalyysiä.

“Pohdin, että onko otsikointi enää kaikilta osin journalismia ollenkaan vai onko kyse siitä, että otsikoista on tullut entistä enemmän juttujen mainoksia.”

“Klikkijournalismi on sama kuin entinen lööppijournalismi. Sen tehtävä on myydä lehti tai juttu ja se johtaa joskus huvittaviinkin ylilyönteihin. Journalismin vanha perusmalli, jossa otsikko ja ingressi kiteyttävät tärkeimmän ei enää päde. Uutisen ydin kätketään vasta auki klikattuun juttuun.” 

Otsikointi saattaa vaikuttaa jutun ympärillä käytävään keskusteluun. Nykyään on yleistä, että itse juttua ei välttämättä edes lueta, mutta se jaetaan sosiaalisessa mediassa. Jos otsikointi ei noudata journalistisia ohjeita ja sillä ei ole tekemistä itse jutun kanssa niin se saattaa johtaa harhaan lukijaa ja siinä samalla yhteiskunnallista keskustelua. Hyvien journalistin periaatteiden noudattaminen on vielä tärkeämpää kuin ennen.

Sama juttu voi olla otsikoitu täysin eri lailla verkossa kuin printissä, vaikka itse juttu olisi sama. 

“Tähän saattaaa vaikuttaa sosiaalinen media ja uutisten jakaminen,” sanoo Heikkinen. “Otsikko on vähän niin kuin mainos. Ne saattavat levitä sosiaalisessa mediassa irrallaan, ikään kuin omina juttuinaan.”

Aiheesta tehdyt tutkimukset ovat osoittaneet, että otsikointi on viihteellistynyt. Se, että onko se hyvää vai huonoa kehitystä, on sitten toinen juttu. 

“Se ei ole pelkästään huono asia. Ei ole pahaksi jutulle, jos se on niin hyvin ja viihdyttävästi tehty, että joku sen mielellään lukee, kunhan journalismin perusperiaatteet säilyvät,” Ervasti sanoo. 

Journalismi on muuttunut subjektiivisemmaksi

Harva, jos kukaan kotimaista poliittista keskustelua seuraava, saattoi välttyä #oviliveltä saati ketulta, joka juoksi valtioneuvostonlinnan läheisyydessä keskellä päivää joulukuun alussa. Media on aina seurannut politiikkaa ja onhan sen tehtävä ollut aina olla vallan vahtikoira. 

Uutisoinnin tapa on kuitenkin muuttunut. Se mikä vaati aiemmin viikon, pitää tehdä nyt päivässä. Tämä asettaa haasteensa sille, että juttu on kaikesta huolimatta pyrittävä tekemään laadukkaasti. 

“Hyvä toimittaja tsekkaa tietonsa eri lähteistä. Se vaatii ammattitaitoa.,” Ervasti sanoo. 

Viime aikoina on noussut esiin toimittajien aiempaa enemmän esillä oleva subjektiivisuus uutisoinnissa. Mikko Villi ei näe tätä pelkästään ongelmallisena:

”Subjektiivisuus on tullut vahvemmin journalismiin. Se sotii osittain journalismin perinteistä eetosta vastaan, mutta näen, että on hyvä että toimittaja tuo läpinäkyvästi esille intohimonsa, miksi hän näkee aiheen tärkeänä. Sen minä näen hyvänä asiana.”

Kantaaottavampi tapa tehdä journalismia on selkeästi lisääntymässä. Journalistin on lupa tuoda itseään enemmän esille, jolloin jutustakin tulee lukijalle henkilökohtaisempi. 

Haaste printtiin verrattuna on, että verkossa lukija näkee vain yhden jutun kerrallaan. Printissä kaksi juttua saatettiin julkaista rinnakkain, nyt yhden jutun perusteella voi saada kuvan, että kas nyt se Hesari suosii tätä puoluetta tai henkilöä kirjoittamalla vain hänestä,” Saarikoski sanoo. ”Konteksti on siis kirjoitettava jutun sisälle.” 

Eriäviäkin mielipiteitä on. Yksi sellainen on Vesa Heikkisellä, joka näkee, että journalismi on muuttunut henkilökeskeisempään suuntaan. Eikä pidä tätä henkilöbrändäyskehitystä pelkästään positiivisena. 

“Nyt saattaa olla tekijän pärstä isolla, mutta itse juttu jää laimeaksi,” hän sanoo. 

Myös Pekka Ervasti on seurannut median muutosta mietteliäänä. Nuorempi toimittajapolvi on valinnut selkeästi kantaaottavamman linjan kuin vanhempi polvi.  Ervasti ei näe kehitystä yksin positiivisena. Ja hänellä on selkeä kanta siihen, mikä journalismin tehtävä on: 

“Minusta journalistin tehtävä ei ole ratkaista asioiden oikeellisuutta tai edes lopullista totuutta vaan välittää ja kerätä mahdollisimman hyvin tietoa. Paketoida tieto tasapuolisesti ja kiinnostavasti, antaa yleisön päätyä johtopäätöksiin,” hän sanoo. 

Totta vai vaihtoehtoista totta?

Tammikuussa 2017 Donald Trumpin lehdistöavustaja antoi harhaanjohtavaa tietoa Trumpin virkaanastujaisten yleisömäärästä. Trumpin neuvonantaja Kellyanne Conway sai selitellä lehdistöavustajan lausuntoja toimittaja Chuck Toddin kysyessä asiasta. 

“Älä ole niin dramaattinen, Chuck. Se, mitä sanot, ei ole totta. Lehdistösihteerimme tarjosi vaihtoehtoisia faktoja,” Conway sanoi. 

Elämme vaihtoehtoisten faktojen maailmassa. Yhdysvaltojen vuoden 2016 presidentin vaaleihin sekaantui harvinaisen iso joukko vaihtoehtoisia medioita. Valeuutistehtailija Paul Horner epäili jopa, että Donald Trump on hänen takiaan johtamassa Valkoista taloa eikä Diiliä. 

Suomessakin valeuutisten tai vaihtoehtoisten uutisten määrä on lisääntynyt. Osaltaan tämä johtuu median murroksesta ja niin sanottujen bulkkiuutisten määrä on lisääntynyt. Suuret valtamediatkin ovat maailmalla tarttuneet valeuutisotsikoihin ja jakaneet niitä oikeina uutisina. Muuttuvassa media ilmastossa suomalaistenkin luottamus mediaan on rapissut. Suurinta luottamus on Hesariin, Yleen ja Kauppalehteen. Vähäisintä luottamusta nauttivat iltapäivälehdet. 

Toimittajat ovat uusien haasteiden edessä, kun toimitustyön tahti on nopeampi. Deadline on päällä koko ajan. 

“Netin ja sen aiheuttaman murroksen takia kiire on lisääntynyt. Median resurssien väheneminen kiireen kasvamisen myötä heikentää sekä kattavuutta että luotettavuutta,” Ervasti sanoo.

Tätä päivää leimaa tarinallisuus. Totuus ei aina riitä vaan niiden takana pitää olla hyvä tarina. Tämä osaltaan selittänee sitä, että valeuutiset vaikuttavat niin hyvin ihmisiin. Omia käsityksiä tahdotaan vahvistaa. Jos ihminen suhtautuu johonkin epäilevästi ja lukee netistä jotain, joka vahvistaa hänen käsityksiään, niin hän helposti uskoo valheelliseen tietoon, vaikka tietäisi sen olevan valheellista. 

Sosiaalinen media on tuonut mediaan aivan uuden sävyn. Siellä niin sanottujen trollien on helppo toimia ja keskustelu muuttuu helposti polarisoiduksi. Twitter on alustana sellainen, joka on tyypillisesti ollut journalistien suosiossa. Tarinallisuus ja juttujen narratiivi on saanut luontaista jatkoa sosiaalisessa mediassa. 

Juttujen narratiivi jatkuu nykyään sosiaalisessa mediassa

“Twitterin avulla voidaan lisätä journalismin avoimuutta, jos jutuntekoprosesseja avataan siellä yleisölle,” Villi sanoo. 

Toimittajat voivat hyödyntää Twitteriä hyvin monin tavoin. Twitterillä on roolinsa toimittajan henkilöbrändin rakentamisessa ja toisaalta toimittajat ovat käyttäneet sitä hyödykseen levittääkseen kyseenalaisia huhuja.  

Välillä on keskusteltu siitä, että tarvitaanko journalisteille ohjeet sosiaaliseen mediaan. Hesarissa on eettiset ohjeet sille, miten sosiaalisessa mediassa toimitaan.

“Meillä on Hesarissa eettiset ohjeet. Niissä muistutetaan, että some on vähintään puolijulkinen tila. Yleisön silmissä sosiaalisen median minä ja ammatillinen minä ovat samoja asioita. Tyyli voi olla persoonallinen ja provokatiivinen, mutta toimittajien ei pitäisi valehdella tai loukata ihmisiä somessakaan,” Laura Saarikoski sanoo. 

Mikko Villi näkee tässä myös haasteensa:

“Kyllä toimittajalla pitää olla oikeus siviliiminään ja olla ei-toimittaja. Twitterissä tämä on kuitenkin haastavampaa kuin vaikkapa Instagramissa. Pitää muistaa, että some ei ole monoliitti, vaan siellä on monenlaisia erilaisia palveluita ja ympäristöjä.”

Maailmalla on ollut nähtävissä, että suuret yksityiset sijoittajat ostavat merkittävän median itselleen. Esimerkkinä käy Amazonin Jeff Bezos, joka osti The Washington Postin. Vaikka Bezos ei vaikuttaisikaan lehden journalistiseen linjaan saattaa, sillä olla vaikutuksia lukijoihin ja heille asiasta syntyviin mielikuviin. 

“Ainahan omistaja vaikuttaa: joku kaupallinen toimija voi tehdä aika erilaista journalismia kuin esimerkiksi Yle. Mutta media voi silti toimia journalististen ihanteiden mukaisesti ja tehdä erittäin laadukasta journalismia, vaikka siellä olisi taustalla kaupallinen toimija,” Ritala sanoo. “Mutta siitä huolimatta mediatuotteet kilpailevat keskenään ja kyllähän se vaikuttaa niiden sisältöihin. Sitä kautta epäsuorasti myös yhteiskuntaan.” 

Suomalaisen median vahvuus on ollut sen riippumattomuus. Journalismin tehtävä ei ole vain tuottaa voittoa osakkeen omistajille vaan tuottaa laadukasta sisältöä lukjoilleen. Mediassa on näkyvissä evoluutio, joka ohjaa lehtiä siihen, että ne eivät metsästä vain klikkauksia vaan houkuttelevat lukjoita pysymään laadukkaiden juttujen parissa ja he ovat valmiita maksamaan niistä. 

“Näemme yhä tarkemmin digitaalisista tilauksista, mitkä jutut saavat ihmiset maksamaan sisällöistä. Se vie meitä kohti parempaa journalismia – ja itse asiassa kauemmas klikkijournalismista.  

Hesarin tilausmäärät ovat kasvaneet nyt kolme vuotta peräkkäin. Se kertoo siitä, että hyvästä journalismista ollaan myös valmiita maksamaan. Tämä on iloinen uutinen.”

Professorit Villi ja Ritala jakavat molemmat saman havainnon siitä, että tulevaisuudessa laatu voittaa kevyemmän sisällön.

“Näyttää siltä, että laadusta ihmiset ovat valmiita maksamaan,” Ritala sanoo. “Siitä kertoo myös se, että on tullut  uusia yrityksiä, kuten MustRead ja Long play, jotka perustavat toimintansa hitaaseen journalismiin.”

“Journalismin tehtävä on edelleen olla vallan vahtikoira ja nostaa asioita esille. Sillä on tärkeä rooli demokratiassa ja yhteiskunnallisen keskustelun rakentajana.  Samaan aikaan journalismin pitää tehdä itsensä tärkeäksi ja merkitykselliseksi ihmisille muillakin tavoilla. Ei voi ajatella enää, että he lukevat lukevat lehtiä tottumuksesta,” Villi sanoo.

“Sellainen journalismi on tulevaisuutta, joka on laadukasta ja vaatii resursseja. En näe, että ihmiset ovat valmiita maksamaan ns. bulkkijournalismista, sisällöstä, jota tehdään metritavarana.”

Suomalaisten mielestä luotettavimmat mediat ovat Kauppalehti, Helsingin Sanomat ja Yle.

Tuntematon sotilas – kansakunnan terapeutti

Tänään kello 12.00 nähdään Yle Teemalla Edvin Laineen Tuntematon sotilas. Elokuva, joka on saavuttanut ikonisen aseman osana suomalaista itsenäisyyspäivän viettoa. Elokuvaa ei kuitenkaan olisi ilman Väinö Linnan onnistunutta teosta. Mikä on Tuntemattoman sotilaan salaisuus?

”Nyt on kustantajan luo matkalla parikymmentä sellaista miestä, ettei heidän veroistaan joukkoa ole koskaan kavunnut Werner Söderströmin kunnianarvoisia portaita.” Nämä olivat Väinö Linnan saatesanat, kun hän lähetti käsikirjoituksen WSOY:lle ja oikeassa hän oli. Eikä sellaisia ole tainnut niitä portaita kulkea heidän jälkeensäkään.

KUVA: Suomen Filmiteollisuus / Yle

Väinö Linnan oma tarina on merkityksellinen, jotta voi ymmärtää Tuntematonta sotilasta. Hän nousi vaikeista oloista kirjaimellisesti kansakunnan kaapin päälle. Linna oli lukenut ja tunsi hyvin maailmankirjallisuuden. Voi sanoa, että Linna oli Shakespearensa lukenut. Lisäksi Linnan lähipiiriin kuului monia suomalaisia eturivin kirjailijoita. Hän kuului maineikkaiseen Mäkelän talliin, joka oli muodostunut Tampereen kirjastonjohtaja Mikko Mäkelän ympärille. Lisäksi Linna oli kiinnostunut elokuvista ja oli käynyt kaikissa uusissa elokuvissa, joita Tampereella esitettiin, oli ne sitten länkkäreitä tai komediaa.

Linna uhrasi Tuntemattomaan jopa terveytensä. Päivisin hän ahkeroi tehtaalla ja iltaisin ja öisin kirjoitti teostaan. Menestyksen myötä toverit Finlaysonin tehtaalla väittivät, että kirjailija oli pettänyt työväen aatteen.

”Ei hän pettänyt, myöhemmin tuli trilogia Täällä Pohjantähden alla,” sanoo Juhani Laine, joka on tehnyt väitöskirjan Tuntemattomasta sotilaasta vuonna 2015. Täällä Pohjantähden alla-sarjassa Linna palasi sisällissotaan ja sitä edeltäneisiin vaiheisiin ja avasi omaa näkemystään asiaan. Mutta palataan Tuntemattomaan.

Tuntematon sotilas julkaistiin vuonna 1954. Silloin oli kulunut riittävän kauan sodasta, jotta sotaa voitiin tarkastella kriittisesti. Tuntematon ei ollut ainoa vuonna 1954 ilmestynyt sotaromaani. Samana vuonna ilmestyi myös Jussi Talven Ystäviä ja vihollisia, joka kuvasi jatkosodan eri näkökulmasta. Talven teos keskittyi sotaan sivistyneistön näkökulmasta. Tuntematon sotilas taas korosti miehistön kokemusta sodasta. Linnan sotilaiden huumori oli välillä rajuakin eikä äkseeraus maistunut suomalaiselle korpisotilaalle. Tuntematon oli kuin koko kansan terapeutti.

”Tuntematon sotilas on herravihan eepos,” sanoo Juhani Laine.

Tuntematon sotilas sisältää samoja herravihan elementtejä kuin elokuvissa Lentävä kalakukko ja Muhoksen Mimmi, jotka ovat parjattua rillumarei-kulttuuria parhaimmillaan. Rillumarei-kultturi ei kelvannut niin sanotusti paremmalle väelle, mutta kansa tykkäsi. Sama asetelma on Tuntemattomassa sotilaassa, upseeristo vastaan miehistö ja Tuntematon kertoo nimenomaan jälkimmäisestä. Huumori oli sotilaiden tapa käsitellä vaikeita asioita. Se oli keino selvitä ja se toimi terapiana myös sodan jälkeen.

Suomen Filmiteollisuus / Yle

Riitaoja on Tuntemattoman sotilaan sankari

Kun puhutaan Tuntemattomasta sotilaasta, ei voida olla puhumatta alikersantti Antero Rokasta. Rokka on teoksen avainhahmoja. Karrikoitu karjalalainen. Mies, joka sytytti kirjan tuleen, kun vetäisee telttakankaan tieltään ja astuu miehistön eteen ja lukijan eteen. Hän on myös yksi herravihan henkilöitymiä kirjassa. Hän ei suostu teitittelemään eikä pokkuroimaan. Hän on tullut ottamaan Kannaksen takaisin, ei muuta.

Rokan valkokankaalle vangitsi amatöörinäyttelijä Reino Tolvanen ja tämä asetti askeleet sille, miten Rokka nähdään. Viipurilaislähtöinen Tolvanen esitti roolin lailla, joka on jäänyt suomalaisen elokuvan historiaan.

Suomen Filmiteollisuus / Yle

Juhani Laineen lempihahmo Tuntemattomassa sotilaassa on Riitaoja.

”Hänethän on vähän niin kuin sivuutettu ja pidetty pienenä karikatyyrihahmona, mutta hän minun mielestäni kertoo aika paljon sodan olemuksesta,” Laine sanoo.

”Riitaoja kertoo jotain tärkeä sodassa olemisesta ja sotimisesta. Pitää hyvin tarkasti katsoa, mitä hän sanoo tai mitä kertoja sanoo hänestä. Hänellä on se ristiriita, että hän haluaisi paeta ja toisaalta hän haluaisi olla sotilas,” Laine jatkaa.

Kuolemanpelko on koko ajan esillä Tuntemattomassa sotilaassa, vaikka tarinan voi lukea hyvin monella tavalla. Sen voi lukea veijariromaanina suomalaisista jermuista, mutta Linnan taituruutta on se, että kirjan voi lukea hyvin monesta kulmasta ja jokaisella lukukerralla lukijalle aukeaa jotain uutta.

Hyvää itsenäisyyspäivää!

Suomen Filmiteollisuus / Yle

”Täss’ on komisario Palmu Stadista, moi!”

Kuva: WSOY

Marraskuun kirja on Tähdet kertovat, komisario Palmu. Tähdet kertovat, komisario Palmu jäi  Mika Waltarin viimeiseksi Palmu-romaaniksi ja viimeiseksi elokuvaksi, jossa hänen kättensä, tai tässä tapauksessa ehkä sormiensa, jälki näkyi. Waltari piti Kaasua komisario Palmu! – elokuvasta paljon ja häntä pyydettiin elokuvan ensi-illan yhteydessä kirjoittamaan tiivistelmän mahdollista seuraavaa elokuvaa varten. Pari viikkoa tästä ja Waltari oli kirjoittanut seuraavan romaaninsa valmiiksi. Matti Kassila teki tästä yhdessä Kaarlo Nuorvalan kanssa elokuvakäsikirjoituksen.

Matti Kassila ja Mika Waltari kirjoittivat yhdessä käsikirjoituksen elokuvalle Lepäisit jo rauhasssa, komisario Palmu. Käsikirjoitus lepäsi rauhassa eikä ehtinyt koskaan lavalle asti, koska näyttelijöiden lakko vesitti elokuvan kuvauksen. Viimeiseksi Palmu elokuvaksi jäi Kassilan ohjaama ja käsikirjoittama Vodkaa, komisario Palmu

Vodkaa, komisario Palmu poikkeaa muista elokuvista, että se on selkeästi politiikan maailmassa liikkuva, sanoo Juha Järvelä, joka on yhdessä Marjo Vallitun kanssa kirjoittanut kirjan Komisario Palmun jäljillä

Kuva: YLE

Tähdet kertovat, komisario Palmu poikkeaa myös lajityypiltään muista komisario Palmu-kirjoista siinä mielessä, että se ei ole enää perinteinen dekkari niin kuin kaksi ensimmäistä teosta Kuka murhasi, rouva Skrofin ja Komisario Palmun erehdys. Se on enemmän poliisiromaani kuin kaksi aiempaa ja ottaa selkeämmin kantaa yhteiskunnallisiin tapahtumiin kuin edeltävät teokset. 

– Varsinkin romaanissahan on paljon poliisityön ja teknisen työn kuvausta, sanoo Marjo Vallittu. 

Komisario Palmu on paljasjalkainen stadilainen

Komisario Palmu on paljasjalkainen stadilainen. Hän olisi syntynyt Kättärillä silloin, kun Kättäri eli Kätilöopisto sijaitsi Tehtaankadulla Ullanlinnassa. 

Mika Waltaria ei todellakaan tunnettu luontokuvauksistaan vaan varsinkin uransa alkuaikoina hän sai mainetta Helsinki-kuvauksistaan. Myöhemmin Waltari luopui Helsinki-keskeisyydestään taiteellisista syistä. Palmu-kirjoissa hän kuitenkin palasi rakkaan aiheen pariin. 

– Palmut ovat osoitus Waltarin rakkaudesta dekkariin ja Helsinkiin, Järvelä toteaa.

Kuva: YLE

Waltari syntyi Siltasaaressa ja oli helsinkiläinen, mutta hänen teoksessaan ei liioin slangia näy, vaikka juuri Tähdet kertovat, komisario Palmu olisi aihepiiriltään sopinut tähän hyvin. Kertoohan teos pahennusta aiheuttavista lättähatuista. Se oli slangin kulta-aikaa, mutta silti slangia ei kirjan sivuilla juuri näy.

– Waltarihan kommentoi itseään kirjassa niin, että on akateemikko ja tyyliasioista tarkka. Siinä paistaa sellainen itseironia , sanoo Vallittu.

Ilmari Turja oli kiusoitellut Waltaria aiemmin siitä, että tämä pysyi niin vahvasti kirjakielisyydessä niin omassa puheessaan kuin teksteissäänkin. On mahdollista, että koska Waltari kuului sivistyneistöön, niin hän ei yksinkertaisesti osannut slangia. 

Järvelä, joka on tutkinut laajasti Mika Waltarin tuotantoa mainitseekin, että tämä näkyy läpi koko Waltarin tuotannon. Vaikka aiheena olisi ollut Helsinki niin slangi ei teosten sivuilla näy yksittäisiä morsaa ja farsaa lukuunottamatta.   

Vaikka Tähdet kertovat, komisario Palmu on poliisiromaanimaisempi kuin aiemmat Palmu-kirjat niin kuitenkin perinteisempi tapa ratkaista rikokset vie voiton koneiston toiminnasta. 

– Teoksen lopussahan pehmeämmät arvot voittavat eikä Palmun oppipojan kovat otteet, sanoo Järvelä. 

Tähdet kertovat, komisario Palmu on kuvaus Helsingin ja yhteiskunnan muutoksesta. Waltari näki Helsingin muutoksen ja siitä olisi kertonut myös viimeinen Lepäisit jo rauhassa, komisario Palmu. Se olisi keskittynyt kiinteistöbisnekseen ja yhä voimistuvaan Helsingin muutokseen, mutta elokuvaa eikä teosta koskaan tullut, koska näyttelijälakko vesitti elokuvan kuvaukset. 

Kuva: YLE

Komisario Palmu-elokuvat keräävät suuren yleisön yhä aina, kun elokuvia esitetään televisiossa. Yle esittää Tähdet kertovat, komisario Palmun 1.1.2020 Yle Teemalla.

Luontoilta on tyylikkäästi ikääntynyt

TEKSTI: PETRI LAJUNEN

Muistan lapsuudestani 1990-luvulta, että televisiosta tuli ohjelma, jota veti harmaaviiksinen herrasmies, joka vastaili ihmisten kysymyksiin luonnosta. Ohjelman nimi oli Luontoilta ja tuo mies oli nimeltään Veikko Neuvonen. Siitä hetkestä, kun Luontoilta ensimmäisen kerran radion ääniaalloilla kuultiin, on kulunut 44 vuotta.

Moni asia on muuttunut 44 vuodessa. Urho Kekkonen ei ole enää presidentti, Neuvostoliittoa ei enää ole, puhelimet eivät ole enää veivattavaa mallia, mutta Luontoilta on ja pysyy. Tekijät ovat matkan varrella vaihtuneet, ohjelman idea on kuitenkin pysynyt samanlaisena. 

Asko Hauta-aho on työskennellyt Ylellä Radio Suomen luonto-ohjelmien parissa jo yli kaksikymmentä vuotta. Vuonna 2006 hän siirtyi Luonto-Suomen sekä Luontoillan ja Metsäradion tuottajaksi. 13 vuodessa Luontoillalla on ehtinyt olla kolme eri veturia, ensin Neuvonen, sitten Pirkka-Pekka Petelius ja nyt viimeisimpänä Minna Pyykkö. Silti laatu on pysynyt korkeana lähetyksestä, vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen.

Kun ohjelmaa on tehty jo 44 vuotta niin aika moneen luontoaiheiseen kysymykseen on asiantuntijaraati ehtinyt vastata, mutta kysymysten määrä ei ole ainakaan ehtymään päin. 

– Luonto muuttuu niin paljon, että aiheet eivät loput koskaan, vastaa lempeä-ääninen Asko Hauta-aho kysymykseen, että eikö kaikki ole jo 44 vuoden aikana kysytty. 

Luontoillan digisempi sukupolvi

Digiaika näkyy myös Luontoillassa. Erilaiset alustat ovat mahdollistaneet sen, että yleisön on helpompi osallistua lähetykseen ja Luontoiltaan lähetettyjen kuvien laatu on parantunut huomattavasti. Kuvalliset kysymykset olivat mukana jo televisiolähetyksissä, mutta kun Luonto-ilta poistui televisiosta ja siirtyi takaisin pelkästään radioon, kuvallisten kysymysten esittäminen jatkui Internetin avulla. 

Ohjelman alkuaikoina kysymykset tulivat Yleisradioon perinteisellä etanapostilla eli kirjeitse tai postikortteina. Alussa Yleisradioon lähetettiin postitse jopa eläinten raatoja . 

– Käytävät haisivat monta viikkoa, kun ne avattiin, Hauta-aho muistelee. 

Ohjelma on pysynyt suhteellisen muuttumattomana koko sen historian ajan. Luontoillan ohjelmapaikka oli yli 30 vuotta sunnuntai-illoissa. Nyt se tulee suorana lähetyksenä joka kuun puolen välin tienoilla iltakuuden ja kahdeksan välillä. Pitkästä historiastaan huolimatta ohjelma on pysynyt tuoreena ja ajankohtaisena.

– Lähtökohtaisesti pitää olla hyvät kysymykset ja soittajat, mutta studiossa pitää olla sellainen tiimi, joka toimii vuodesta toiseen, sanoo Hauta-aho. 

Samassa yhteydessä hän ottaa esille vuoden 2008 sukupolvenvaihdoksen, joka tapahtui, kun Neuvosen luotsaama joukko asiantuntijoineen astui sivuun Luontoillasta. Sukupolvenvaihdoksen hän nostaa esiin yhtenä haastavimpana tehtävänä Luontoillan tuottajana. 

– Kun sana Luontoilta mainittiin, niin silmissä syttyi kuva niistä ihmisistä, jotka siinä tiimissä oli. 

Sukupolvenvaihdos oli onnistunut. Pirkka-Pekka Petelius luotsasi Luontoiltaa aina vuoden 2019 kevääseen asti, kunnes pääsi eduskuntaan Vihreiden edustajana. Sen jälkeen ohjelmaa on luotsannut Minna Pyykkö.

Onnistunut vaihdos sekin.

 Suorien lähetysten suola

Asko Hauta-ahon kanssa jutellessa puhe kääntyy väistämättä myös Yleisraidon muihin luontolähetyksiin. Luonto-Suomi kuullaan radiossa 40 kertaa vuodessa. Lisäksi esimerkiksi Viikon luontoääni tulee keväästä syksyyn kerran viikossa. Ohjelma alkaaa keväällä, kun linnut aloittavat laulunsa. Ohjelma pyritään tekemään niin, että jos viikon luontoäänenä on mustarastaan laulu niin kuulija voi kuulla sen samaan aikaan liikkuessaan luonnossa. Erityisen vaikuttavia ovat Luonto-Suomen syksy-, talvi – ja kevätlähetykset. 

Ohjelmissa on saavutettu upea tunnelma ja se on aistimus paitsi korvalle myös muille aisteille. Juontajat kuvailevat ympärillään olevaa luontoa niin taidokkaasti, että välillä sen voi nähdä ja haistaa mielessään. Se on sanataidetta parhaimmillaan. 

Ohjelmia ei kuitenkaan pystytä juurikaan käsikirjoittamaan ennen varsinaista lähetystä. Osittain sen takia, että lähetykset tehdään suorana luonnosta ja olosuhteisiin ei voida vaikuttaa etukäteen. Tästä yksi esimerkki on vuoden 2018 kevätlähetys, kun Asko Hauta-aho ja Pirkka-Pekka Petelius istuivat Pukkilassa keskellä lumisadetta.

– Koko lähetyksessä kuulimme yhden lumisateessa hädissään huutavan variksen ja moottoripyörän äänen. Sellaista ei voi käsikirjoittaa, sanoo Hauta-aho. 

Keskiviikkoisin saunan jälkeen monessa kodissa aukeaa radiovastaanotin ja kuunnellaan Luontoillan ja Luonto-Suomen lähetyksiä niin ennen kuin nytkin. 


Kirjoittamisen sietämätön keveys(kö)?

TEKSTI: PETRI LAJUNEN

Toisille kirjoittaminen ja tekstin tuottaminen on helppoa, mutta toiset joutuvat tuskastelemaan tyhjän paperin edessä. Joskus itse kukin jää tuijottamaan tyhjää paperia ja metsästämään täydellistä aloitusta. Mutta täydellistä aloitusta ei kuitenkaan välttämättä tule tai tekstiä ei synny. Mitä silloin voi tehdä? Kysyin asiaa kirjailija Anu Holopaiselta, toimittaja sekä kirjailija Tommy Pohjolalta ja kirjailija ja teatteriohjaaja Elina Kilkulta.

”Olen todella pitkällä Candy Crushissa osittain kirjoittamisen aloittamisen vaikeuden takia”

Elina Kilkku

Harva leipänsä kirjoittamalla ansaitseva jää hieromaan ensimmäistä lausetta tai etsimään sanojen sulosointuja.

”Enpä oikeastaan. Silloin alkuaikoina olin niin innoissani kirjoittamisesta, että aloittaminen ei ollut mikään ongelma,” vastaa kirjailija Anu Holopainen.

”Myöhemmin kun olen tehnyt enemmän suunnittelua sun muuta ajattelutyötä ennen varsinaista kirjoittamista, on aloittaminen ollut hankalampaa. Joskus tietysti vähän arkailee ja jahkailee aloittamisen kanssa, mutta siinä auttaa kun lähtee siitä, että vähän verryttelen aluksi ja kokeilen juttuja,” hän jatkaa.

Sen sijaan kirjoittamisen aloittamisen vaikeus on tuttua myös kirjoittamisen ammattilaisille. Työ kuin työ ei ole aina mukavaa tai helppoa. Välillä se on sitä itseään eli työtä ja pakko on paras muusa. Tämän allekirjoittaa myös Elina Kilkku.

”Kaikki tekstithän on mestariteoksia ennen kuin ne aloittaa. Se on yksi syy, miksi työn aloittamista tulee vähän välteltyä. Olen todella pitkällä Candy Crushissa osittain kirjoittamisen aloittamisen vaikeuden takia,” Kilkku sanoo.

Toimittajana pitkän leipätyön tehnyt Tommy Pohjola ei ole törmännyt siihen, että teksti ei vain lähtisi syntymään.

”En tosiaan muista kokeneeni tällaista totaalista black outia. HBL:ssä toimittajana usein tuntui, että deadline on koko ajan eli siihen ”paineeseen” tottui ,” hän sanoo.

Mutta, jos aihe ei ollut tuttu, oli Pohjolallakin vaikeat hetkensä.

”Kirjoittaminen tai sen aloittaminen on aina vaikeampaa, kun aihe on vieras. Mitä tutumpi aihe, sen helpompaa on etsiä tietoa, hankkia haastateltavia ynnä muuta ,” hän sanoo.

Mikä neuvoksi, kun teksti ei synny?

”En oikeastaan ole koskaan jäänyt jumiin täydellisyydentavoitteluun. Se liittyy enemmän siihen lievään vastenmielisyyden tunteeseen kun pitää kajota mielessä täydelliseltä vaikuttavaan ideaan,” sanoo Elina Kilkku.

Joskus tulee tilanteita, jossa teksti tai tarina ei solju eteenpäin niin kuin haluaisi. Kirjoittajakolmikolta löytyy onneksi vinkkejä tilanteisiin. Toiset vinkit ovat perinteisempiä kuin toiset. Silti kyse on ennen kaikkea kärsivällisyydestä ja pitkäjänteisyydestä.

”Julia Cameronin luovuusoppaista olen oppinut hyvän periaatteen: keskity määrään, älä laatuun. Kaikkea ehtii muokata myöhemmin. Tekstin tuottamisen käyntiin saaminen on tärkeintä. Sekin on helpottanut, että olen hyväksynyt sen, että vaikka rakastan kirjoittamista, vaikeus ja hankaluus ovat osa prosessia,” sanoo Elina Kilkku.

Joskus tauko kirjoittamisesta tekee hyvää. Se, että unohtaa sen, mitä on tekemässä hetkeksi ja tekee jotain, mikä saa ajatuksen muualle.

” Mä luulen, että on paras nukkua yön yli mikäli suinkin mahdollista. Siis jos tuntuu, että nyt ei lähde kirjoituskone millään naksuttamaan. Uni on nimittäin aivoille hyvä juttu. Joskus sitten on vain aivan pakko vääntää kasaan jotain. Tässä kohtaa auttanee kokemus, tunne ja tieto siitä, että kyllä tästä jotain tulee,” sanoo Tommy Pohjola.

Välillä eteenpäin ei pääse kuin kirjoittamalla. Ei auta muuta kuin kääriä hihat ja ryhtyä hommiin.

”Ja se on taivahan totuus, että kirjoitusblokki ei lähde kuin kirjoittamalla. Temppu on siinä, miten saa huijattua itsensä kirjoittamaan,” sanoo Anu Holopainen.

Toinen, minkä Holopainen on huomannut kohdallaan toimivaksi on vertaistuki.

”Toinen hyvä apu on saada tsemppikaveriksi toinen kirjoittaja – sovitaan yhdessä päivätavoite, ja tuotokset on raportoitava säntillisesti joka päivä,” hän sanoo.

Globaalisaatio on tunkeutunut kirjoittajienkin maailmaan. Vertaistukea voi löytää myös verkosta.

”Sitten on Nanowrimo, joka toimii ihmeen hyvin. Mutta se on vain yksi kuukausi vuodessa,” Holopainen vinkkaa.

Nano, mikä?

National Novel Writing Month, marraskuinen maailmanlaajuinen kirjoittajatapahtuma netissä,” Holopainen sanoo.

Aloittelevalle kirjoittajalle on ehkä lohdullista, ettei tarvitse odottaa, että teksti olisi täydellistä yhdeltä istumalta. Määrä korvaa laadun ja tekstiä pystyy muokkaamaan ja hiomaan myöhemmin. Täydellistä hetkeä tai aikaa on turha odottaa.

Siis kirjoita!