Edesmennyt kustannustoimittaja Silja Hiidenheimo kyseli suomalaisen comic fictionin eli humoristisen fiktion perään. Siitä sain idean tutustua aiheeseen tarkemmin. Mutta, mitä humoristinen fiktio on, mitä sille kuuluu maailmalla ja meillä? Siitä otimme selvän kirjailija Roope Lipastin kanssa.
Kunnioituksesta P.G. Wodehousen työtä ja tuotantoa kohtaan on Iso-Britanniassa jaettu palkinto vuodesta 2000 alkaen. Palkinnon ovat saaneet kirjailijat, jotka ovat kunnioittaneet humoristisen fiktion perinnettä. Vuonna 2018 palkinto jätettiin kuitenkin jakamatta, koska raati ei yksinkertaisesti löytänyt riittävän hauskaa kirjaa. Nina Stibbe voitti palkinnon tänä vuonna, kuten kerroimme jo aikaisemmin.
Iso-Britanniassa asia on saanut aikaan keskustelua ja myöskin The Guardian on pohtinut asiaa. Onko ihmiset tylsempiä kuin ennen vai onko maailma, jossa elämme surullisempi kuin aiemmin?
”Maailma on muuttunut. Netti on täynnä kaikenlaista hassuttelua ja kevyttä huumoria ihan niin paljon kuin pystyy kuluttamaan ja vähän enemmänkin. Jeevesille ei ehkä ole ihan samanlaista tarvetta kuin joskus aikoinaan,” arvelee kirjailija Roope Lipasti.
”Romaani on kuin sika, kaikkiruokainen.”
Huumori on jotain, mikä hämmästyttää meitä tai saa meidät yllättymään nokkeluudellaan. Huumori on tehokeino, joka on käytössä läpi koko kaunokirjallisuuden kentän. Se ei ole vain yksin humoristisen fiktion yksinoikeus. Niin Linnan kuin Kivenkin teoksista löytyy huumoria, jota hyödynnetään tehokeinona juonen tai henkilöhahmon rakentamisessa.
”Kirjojen huumori perustuu usein hahmoihin ja niiden toilailuihin ja ymmärtämättömyyteen omista toilailuistaan. Kontrasti on yksi iso asia: huvittavia ovat hahmot jotka ovat tosissaan itsensä suhteen ja lukija näkee että he ovat ääliöitä ja siksi rakastettavia,” sanoo Lipasti.
Huumoria ovat käyttäneet niin Jane Austen kuin Daniel Defoekin. Nauru ja ihmisten viihdyttäminen ovat olleet aina osa kaunokirjallisuutta.
”Usein on myös parivaljakko jotka tuovat esiin toistensa eri puolia kuten esimerkiksi Waltarilla usein,” Lipasti jatkaa.
Aina siihen asti, kun venäläiset klassikkokirjailijat, tulivat ja hautasivat sen.
Huumori voi olla abdsurdia tai surrealistista, jotain, mikä on täysin irrallaan arjesta ja yllättää lukijan housut kintuissa. Joku leikittelee arjen ja sen toisteisuuden kanssa, kunnes, toiston kautta arjen harmaus näyttäytyykin vitsinä tai sitten tapahtuukin jotain, joka yllättää lukijan. Huumori voi olla kielellä leikittelyä tai toisille nauramista tai toisten kanssa.
”Hyvissä kirjoissa huumori yleensä esiintyy osana elämää, elämän sattumuksissa niin kuin oikeassa elämässäkin,” sanoo Lipasti.
Huumori on ollut aina keino saada tarina elävämmäksi niin myös humoristisessa fiktiossa. Erotuksena muuhun kirjallisuuteen humoristinen fiktio pyrkii naurattamaan ja nauramaan vakavasti otettavammalle kirjallisuudelle. Tästä esimerkkinä käy P.G. Wodehouse, jonka miljöökuvaukset tai kirjojen alut ovat kuin suoraan kustannustoimittajan painajaisista.. Tyypillistä humoristiselle fiktiolle on sen keveys. Se ei ota kantaa vakaviin aiheisiin vaan pysyttelee kevyenä, sadunomaisena.
Huumorin keinoin voidaan käsitellä vakavia aiheitakin. Huumori ja nauru eivät ole kuolleet kirjallisuudesta, mutta kirjallisuuden aiheet ovat vaihtuneet. Humoristinen fiktio siinä muodossa, jossa se on opittu tuntemaan on väistymässä tieltä, mutta huumorin keinoin käsitellään nyt vakavampiakin aiheita.
”Mutta kuten Matti Pulkkinen on sanonut: romaani on kuin sika, kaikkiruokainen. Eli kyllä sinne mahtuu mitä tahansa. ”
Jaot uusiksi huumorin kentällä
Huumori on patriarkaalista tai ainakin on ollut sitä. Riittää, kun luo katseen menneeseen ja niihin humoristeihin, jotka ovat ottaneet jäädäkseen ihmisten kirjahyllyihin. Listalta löytyvät Charles Dickens, Mark Twain, Nick Hornby ja lista jatkuu ja jatkuu. Joku voisi mainita tähän joukkoon kuuluvaksi Jane Austenin. Kotimaisista kirjailijoista ensimmäisenä mieleen nousevat Veikko Huovinen, Arto Paasilinna, Mikael Niemi, Miika Nousiainen ja kumppanit.
Jaot ovat olleet selvät. Miehet ovat dominoineet huumorin kentällä, mutta viime vuosina ja aikoina tilanne on muuttunut. Naiset ovat nousseet uhmaamaan miesten asemaa huumorin kentällä.
”Onhan se ihan selvä trendi ja liittyy varmaan laajemmin siihen, että naiset ylipäänsä jylläävät vähän joka puolella,” Roope Lipasti sanoo. ”Naisten kirjoittama huumori on hiukan toisenlaista kuin perinteinen miesten kirjoittama, enemmän tilanteisiin tai ihmissuhteisiin liittyvää, sellaista arjen hauskuutta, ei niinkään kielellistä pelleilyä tai vitsien vääntämistä.”
Lipasti kehuu suomalaisten naishumoristien tasoa ja laajutta. Uutta polveakin on nousemassa koko ajan esiin.
”Miina Supinen, Nopolan sisarukset, Anna-Leena Härkönen, Paula Noronen ja tänä vuonnakin on tullut taas uusia, joita en tosin ole vielä lukenut,” hän luettelee.
Humoristin ikuinen leima
Veikko Huovisen kerrotaan kärsineen siitä, että häntä pidettiin aina ja vain yksinomaan humoristina. Vaikka Huovinen olisi käsitellyt kiperiä ja vaikeitakin aiheita, niin hän sai aina kantaa taakkanaan humoristin leimaa. Arto Paasilinna on toinen esimerkki kirjailijasta, joka on kärsinyt humoristin leimasta. Seinen rannoilla, maassa, jossa tuoksuu aina patonki, Paasilinnan teoksia pidettiin jopa filosofisina. Suomessa Paasilinnan kirjoista mainitaan huumori.
”Varmastikin Paasilinnan arvostus tai arvostamattomuus johtuu siitä, että hän on humoristi. Toisaalta pitää muistaa, että hänen kirjojaan myytiin ziljoona kappaletta eli ei hän siinä mielessä ollut lainkaan aliarvostettu, päinvastoin, hyvin rakastettu,” sanoo Lipasti.
Suomessa on sanonta, että suutari pysyköön lestissään. Humoristin leimakin voi olla välillä raskas taakka. Jos olet kerran saanut humoristin leiman, voi olla, että siitä ei pääse helposti eroon. Kysymys on hyvä esittää Lipastille, onhan hänen kirjansa myös tunnettuja huumoristaan.
”Jos on määritelty humoristiksi niin humoristina pysyy tai jos dekkaristiksi niin pitää sitten kirjoittaa niitä dekkareita. En oikein tiedä miksi niin on, ehkä lukijat haluavat ikään kuin tietää mitä saavat: eli jos joku on kuulu hauskuudestaan niin pettymyshän siitä tulee, jos hänen kirjansa ei sitten nauratakaan ja siinä käsitellään vaan haudanvakavia aiheita.”
Suomessa humoristit eivät ole nauttineet niin suurta arvostusta kuin olisivat ehkä ansainneet. Realismi on nauttinut suurempaa arvostusta ja huumori on ehkä koettu enemmän turhanpäiväisempänä viihteenä.
”Suomessa ei kirjailija oikein suurta arvostusta hevillä saa, jos katsotaan että hänen kirjansa ovat ennen kaikkea humoristisia. Eli pitää kernaammin kuvata sotaa ja kurjuutta ja sinne väliin voi sitten laittaa jonkin komediallisen kohtauksen niin sitten se on ok,” Lipasti sanoo.
Kenen kädessä savuava ase on?
Aika, jossa elämme, on muuttunut. Englantilainen yläluokka ei ole hävinnyt minnekään, mutta kirjailijoilla ei ehkä ole enää kiinnostusta kirjoittaa siitä, mitä tapahtuu Kuhnurien klubilla, kun samaan aikaan maailmalla käydään kauppasotaa tai podetaan ilmastonmuutoksen aiheuttamaa ahdistunutta epätietoisuutta.
Humoristinen fiktio ei ole kadonnut mihinkään, mutta se on muuttanut muotoaan. Kevyttä huumoria on internetissä pilvin pimein. Kirjallisuuden tehtäväksi jäänee käsitellä vakavampia aiheita, on keinona sitten huumori tai realismi.
Mutta otsikon kysymykseen vastaus on Roope Lipastin mielestä yksinkertainen. Comic fictionin tappoi netti. Huumori kirjallisuudessa sen sijaan elää ja hengittää vahvasti. Aiheet, joita huumorin keinoin käsitellään ovat vain vakavampia kuin mihin olemme tottuneet.
paivaperho.wordpress.com 