Muutimme perheen kanssa Syrjäkylään aika vast’ ikään. Olemme viihtyneet kyllä todella hyvin. Helsingin keskustaan on vain reilun vartin matka. Koronan takia emme ole ehtineet pitää tupareita.
Ainoa harmillinen puoli täällä Syrjäkylällä on ollut se, kun olen alkanut pitämään blogiani niin minusta on tullut jonkin sortin paikallinen julkimo. Tähän en ole oikein tottunut, että kun lähden kauppareissulle verkkareissa, niin paikalliset kuiskuttelevat ja luovat uteliaita katseita.
Syrjäkylällä on paljon lapsiperheitä. Tutustuimme hiekkalaatikolla Kiepin perheeseen. Kiepeillä on kaksivuotias pieni mies. Hänen nimensä on Wayne. Kummastelin vähän nimeä, mutta perheen isä Paavo selitti nimen juontuvan hänen kiekkotaustastaan.
“Nimi on enne,” Paavo kertoi.
Paavo on kovasti ollut tohkeissaan, kun pikku-Wayne on tykästynyt liukumäen laskemiseen. Portaat ovat kuulemma hyvää oheisharjoittelua luistelua varten. Paavo itse näyttää siltä, että ei ole viimeiseen kymmeneen vuoteen syönyt lainkaan sokeria tai rasvaa. Olen vähän kateellinen tämän kaltaisesta itsehillinnästä.
Samaisella hiekkiksellä käy myös Paavon Kara-vaimo. Kara on entinen miss Syrjäkylä ja hän on nyt naimisissa Paavon kanssa, joka on entinen kiekkoilija, mutta nykyään syrjäkyläläinen putkimies.
“Moikka! Mä oon Kara. Mä oon kans influensseri,” hän sanoi, kun esittäydyimme.
“Mikä olet?”
“Influensseri. Mä pidän kans sellasta vlogii. Enemmä sellasta hyvinvointii ja sellast. Follaa mua instas esim. Mä oon siel sellasel nimel ku Karan kiepit.”
“Okei. Pitää ehdottomasti tutustua.”
Viime viikon blogikirjoitukseni aiheutti kovasti keskustelua kylällä. Keskustelua ei syntynyt niinkään Internetin keskustelupalstoilla kuin ihan tavallisessa kassajonossa. Turvaväliä oli onneksi vaadittava määrä vaan silti tunsin tarvetta paeta tilanteesta.
Kävi nimittäin, että hiekkalaattikotuttumme Waynen äiti Kara yhytti minut kassajonosta, kun olin ostamassa purukumia.
Haistoin vaaran jo kaukaa. Karan hajuveden tuoksu kantautui jo monen hyllyvälin takaa. Hän oli pohtimassa, minkä proteeinipatukan ottaisi, kun minä menin karkkiosastolle ostamaan purukumia ja matkaani tarttui purkan lisäksi suklaalevy.
Jonottelin rauhassa, kun ensin tuli tuoksu ja sitten kuului ääni:
“Helou! Oot sä follannut mua jo?”
Tervehdin reippaasti ja esitin yllättynyttä. Samaan hengenvetoon pahoittelin, että en ollut vielä ehtinyt seuraamaan.
“Käy follaa, mutta onpa hyvä, että näin sinut!”
“Ai miksi?”
“Kuule. Luin sen sun viime viikon postauksesi ja vakavilla asioilla ei kyl pitäis leikkii.”
Sitten hän kertoi tarinan pieleen menneestä äitienpäivästä. Ensiksi hänet oli pakotettu viettämään äitienpäivää anoppilaan. Hänet tultiin herättämään kello seitsemän, koska anoppi heräsi aikaisin. Itse Kara kertoi nukkuvansa arkisin kello kahdeksaan.
“Nyt mä jouduin sit herää jo kello seittemältä ja Wayneki oli siellä. Ei yhtää sellast romantic.”
Tästä Kara oli jo närkästynyt.Varsinainen lahja oli Karalle sitten piste iin päälle. Hän oli toivonut uutta kelloa tai timanttikorvakoruja, mutta sen sijaan Kara sai uuden vedenkeittimen. SIlloin Karalla oli keittänyt yli.
“Siin ei kyl sellaset kriisiviestintä-jutut auta. Tosi ilkeetä huumoria. Sä oot törkee!”
Pahoittelin kovasti, mutta tämä ei tuntunut liennyttävän Karaa. Wayne ei kuulemma saa enää leikkiä lastemme kanssa.
“Sä oot tollanen…” hän mietti hetken ja sanoi: “Feministi sika.”
“Anteeksi, mikä olen?”
“No tollanen naisten sortaja.”
Opettaja minussa tahtoi hänelle selventää, että oikeasti feministi ei tarkoittanut tätä. Mutta aistin sekä kassaneidin että rouva Kiepin katsovan minua niin moittivasti, että oli parasta poistua paikalta.
Seuraavana päivänä näin Waynen ja Paavon hiekkalaatikolla. Paavo oli väsyneen näköinen.
“Meni kyllä noi lahjahommat pieleen,” hän sanoi.
Paavo oli kuulemma joutunut nukkumaan äitienpäivästä lähtien leikkimökin lattialla. Tsemppiä Paavo!
paivaperho.wordpress.com 