Lauantaina vietimme Hertan syntymäpäiviä puutarhajuhlien merkeissä. Omenapuun kukat loistivat kauniin valkoisina ja aurinko paistoi kuin Jaffa-pullon kyljessä sinisellä taivaalla, jossa vaelsi vain muutama eksyksissä oleva pilven tapainen.
Kesken juhlien puhelimeni soi. Se oli Viljakainen, joka kyseli iltaa istumaan Mehu Erosen luokse. Ehdotin, että kun lapset sekä vaimo ovat tainnutettu, niin voisin tulla.
”It’s a deal,” sanoi Viljakainen ja puhelin piippasi jo korvaani vasten.
Oli muuten mukavat juhlat. Anoppikin oli paikalla, ja siltikin oli mukavat. Vaimo oli taikonut Frozen-kakun, jonka päällä oli kaikkien pikkutyttöjen jumaloima Elsa sinisine hameineen. Pääruuaksi oli hodareita ja jälkkäriksi kakkua ja pullaa. Söin hyvällä halulla sekä pää- että jälkiruokaa.
Istuessani Erosen pihakeinussa puhelimeeni pamahti vaimon sukulaisten lähettämiä kuvia. Kauhistuin.
”Minähän näytän ihan hemmetin lihavalta!” huokaisin.
”Totta!” tuumasi Eronen.
”Sähän ootkin vähän pullukka,” sanoi Viljakainen.
”No enkä ole…” yritin.
”Älä lässytä. Mee lenkille,” Viljakainen opasti.
”Älä huolikaan, lihavat ovat leppoisia,” lohdutti Eronen.
Synkistelin.
”No älä ala poraa. Kuulitteks te, että Ulla jäi eläkkeelle?”
Tiedustelin, että kuka tämä Ulla mahtoi olla.
”Ulla on teräsdaami. Se on ollut Syrjäkylän päiväkodin johtaja aina. Nyt se jäi eläkkeelle. Ei oo enää se talo entisensä. Ulla oli sen talon sydän.”
”Niin oli,” yhtyi Eronen.
Harmittelin asian laitaa. Viljakaista harmitti vielä enemmän. Heille oli syntymässä myöskin vauva.
”Korona-vauva,” Viljakainen tiedotti.
Nyt ei olisi Ulla johtamassa Syrjäkylän päiväkotia. Viljakainen epäili, että tulisiko hommasta mitään, kun Ulla oli poistunut. Ullan poistuminen ei toki ollut ainut, joka Viljakaista harmitti. Oli nimittäin niin, että he olivat hankkimassa uutta autoa.
”Tarvitaan isompaa, koska perhekin kasvaa. Tai on meillä mun vauva, mutta daami tarvii sellaisen kauppakassin.”
Viljakainen oli alustavasti katsellut Volvoa ja näyttänyt vaimolle muutaman vaihtoehdonkin.
”Kiisseleitä. Vähän ajettuja. Kaikki herkut. Ai että. Itekin funtsin, että pitäiskö skaffaa uus fiude.”
”Mitä jaffasta?” kysyi Eronen.
”Ei ku skaffaa. Hankkia,” Viljakainen sanoi.
Perjantaina oli kuitenkin käynyt niin, että vaimo oli soittanut kesken työpäivän Viljakaiselle ja kertonut löytäneensä unelmiensa auton. Viljakainen oli aistinut vaaran. Hänen tullessaan kotiin oli pihassa seisonut…
”Tittidii… valkoinen Smart. Ei jumalauta,” sanoi Viljakainen ja korkkasi oluen.
”Älä huolikaan, meitä Tervolassa asui kymmenen 20 neliön mökissä,” lohdutti Eronen. ”Kyllä on Smart hyvä perheauto.”
”No ei perkele ole,” Viljakainen sähisi.
”Oliko vaimosi ostanut auton?” kysyin.
”Oli. Mikkosen Karilta.”
”Jo vain! Kari PP Mikkonen, Syrjäkylän luotettavin autokauppias,” Eronen sanoi.
Viljakainen puhisi.
”Jumalauta, menin käymään sen lippatukan luona,” hän sanoi.
Viljakainen oli vaatinut, että kauppa perutaan välittömästi. Kari PP. Mikkonen oli kuitenkin sanonut, että Viljakaisella ei ollut oikeutta perua kauppaa, koska hänen vaimonsa ei ollut alaikäinen eikä syyntakeeton.
”Olisi kyllä hieman kyseenalaista, jos vaimonne olisi alaikäinen,” Mikkonen oli kuulemma sanonut.
Viljakaista ei ollut naurattanut. Hän oli uhannut soittaa poliisit.
”Miksi?” Mikkonen oli ihmetellyt.
”Huijasit naisraukkaa skaffaa tollasen sardiinipurkin, kun piti testaa Volvoa,” oli Viljakainen sanonut Mikkoselle.
Ilmeni, että vaimo oli itse soittanut Mikkoselle ja kysellyt Smartin perään ja tehnyt heti kaupat. Viljakainen oli lähtenyt kotiin.
”Mä en ees mahdu skujaa sitä,” Viljakainen marisi.
Suosittelin Viljakaista rauhoittumaan. Auto se oli Smartkin ja vaimon valinta. Hartiat kumarassa Viljakainen hyvästeli meidät ja lähti kotiinsa. Minäkin lähdin kotiin ja mietin mielessäni, että pitäisi soittaa heti maanantaina Kari PP Mikkoselle.
paivaperho.wordpress.com 