Syrjäkylän juhannussauna

Sain kutsun juhannussaunaan Eroselta. Hän sanoi, että nyt kyllä kannattaisi tulla nimittäin paikalle tulisi tietokirjailija Risto Pulkkinen, joka on kirjoittanut kirjan Suomalainen kansanusko. Hän perehtynyt suomalaiseen kansanuskoon ja Eronen luonnehti, että Pulkkinen olisi erinomainen vieras nimenomaan juhannussaunaan.

“Totta kai tulen,” vastasin.

“Jo vain. Kuule sillä Pulkkisella on pari toivetta ja sinä voisit hoitaa ne.”

Niinpä niin! Perinteiseen juhannussaunaan kuuluu muun muassa pyhästä lähteestä kannettu vesi sekä leppäpuusta tehdyt halot. Erosen mökin lähellä oli lähde, josta kannoin veden saunaan. Halot sain kuin sainkin kokoon liiteristä. Tämän jälkeen kaivoin vihtaan ainekset kaikista mahdollisista löytämistäni lehtipuista. Kun sauna humisi lämpimänä, jäin istumaan ja odottamaan saunan kuistille, että Eronen ja Viljakainen sekä kunniavieraamme saapuivat.

Järvelle katsellessani ajattelin, kuinka ihanan kaunista tämä alkukesä on. Huokaisin, ja kesken huokaukseni kolmikko olikin paikalla. Esittäydyimme ja lähdimme kylpemään.

Lähteestä kannettu löylyvesi sihahti, kun heitin vettä kiukaalle. Sauna oli lämmitetty tarkasti Pulkkisen ohjeiden mukaan. Löylyt tuntuivat niin jumalaisilta, että ehkä tässä olikin jotain pyhää, mietin. Siinä me istuimme neljä miestä rivissä lauteilla ja heitimme pyhää vettä kiukaalle. 

“Mikä vitun keskikesän juhla tää muka on?” Viljakainen kysyi. “Kesä alkaa kesäkuun alussa ja pari viikkoa siitä, niin vietämme keskikesän juhlaa. Täh?”

Istuimme hiljaa. Eronen ja minä tiesimme, että kysymys ei ollut esitetty meille.

“Luulen, että suomalaisilla ei ole ollut tällaista vuoden pisimmän päivän juhlaa. Meillä on ollut Ukon vakkojen juontiloppukeväästä tai alkukesästä. Riippuen siitä, miten oltiin päästy kylvämään ja sitten oletettavasti tämä Karhun päivä heinäkuun puolen välin tienoilla,” Pulkkinen kertoi rauhallisesti. “Mä luulen, että meillä ei ole ollut vuoden pisimmän päivän juhlaa, koska kansa ei ole edes pystynyt laskemaan, milloin on vuoden pisin päivä.”

“Mitä helvettiä me sitten oikein juhlitaan? Lajunen, missä on bisset?” Viljakainen kysyi.

“Älä huolikaan, minulla on punaviiniä,” virkkoi Eronen.

“Hyi. En mä bastussa mitään vineton litkuu litki.”

“Ennen kristillistä juhlaa juhannuksen tienooseen on varmasti siltiliittynyt hyvin vahvaa magian harjoittamista. Siinä hengessä, että kun luonto on kaikkein kukostavimmillaan, niin sitä luonnon voimaa ikään kuin värvätään itselle ja tuleviin tarpeisiin.”

Kuuntelimme korvat höröllä Pulkkisen kertomusta siitä, kuinka vanhalla kansalla oli tapana harjoittaa magiaa nimenomaan alkukesästä. Kristillisenä aikana sitten nämä monet tavat ovat keskittyneet juuri juhannukseen.

“Karhunpäivätkö ovat sitten olleet ihan oikea keskikesän juhla?” kysyin.

“Kyllä mä näin sen haluaisin nähdä. Heinäkuun puolella luonto alkaa olla aika loppuun kasvanut, mutta silloin tilastollisesti on ollut kesän lämpimin ajankohta. Alkukesän raivokas kasvu ja vihreys ovat epäilemättä tuottaneet sellaista ajattelua, että samaa kasvuvoimaa värvätään meihin ihmisiinkin,” vastasi Pulkkinen. “Silloin kerättiin naapurin pellolta heiniä. Ne kuivatettiin ja syötettiin talven mittaan karjalle ja kerättiin kastetta. Magiaa harrastettiin mitä moninaisimmilla tavoilla varmasti joka talossa.”

Viljakainen ilmoitti menevänsä uimaan. Munasillaan kuulemma. Itse ujostelin ja vedin simmarit jalkaan. Luovutettuamme talviturkit palasimme saunan lämpöön. Viljakainen heitteli klapeja uuniin.

“Miks nää puut on tätä leppää?” Viljakainen kysyi osoittaen kysymyksensä minulle.

“Leppä on koettu väekkääksi eli puuksi, jossa oli tuonpuoleista voimaa. Leppä tulee esille monissakin maagisissa yhteyksissä. Leppä on yhdistetty sieluun,” Pulkkinen vastasi puolestani.

“Ai miks?” kysyi Viljakainen, joka kapusi takaisin lauteille.

“Se tulee siitä, että kun lepän katkaisee niin se punertuu se leikkauspinta. Mahla muuttuu ihan verenpunaiseksi ja joissain sukulaiskansojen kielissä leppä on ihan sielupuu.”

“Aha,” sanoi Viljakainen ja kehoitti minua lyömään löylyä.

Istumme hiljaa. Tulen humina ja hiljaisuus seuranamme katsomme edessämme avautuvaa maisemaa. Mieli lepää. Tätä on taas odotettu pitkä talvi ja viimein se on tässä.

“Kohta se on taas talvi ja odotamme, että joulupukki tulee,” huokaisen.

“Ei täällä oo ku yks tonttu ja se oot sä,” Viljakainen sanoo. “Oisko tää Lajunen sellainen saunatonttu, häh?”

“Saunatonttu oli kyllä aika kova tonttu. Saunanormit oli tiukat ja niiden kontrolloija oli vastaavasti hyvin räyhäkkä olento,” Pulkkinen sanoi.

“Minun mummoni kertoi aina tonttutarinoita minulle ja tuntui, että hän itsekin uskoi niihin,” sanoin.

“Milloin mummosi oli syntynyt?” Pulkkinen kysyi.

“1920-luvulla.”

“Tosi hienoa, että olet päässyt kuulemaan niitä. Minulta on kysytty, mihin tämä tonttuperinne on hävinnyt. Yksi olennainen kysymys on maaltamuutto, se kerrontayhteisö hajosi ja toinen on keinovalo tietysti. Tonttujahan nähtiin yleensä hämärissä. Samalla lailla tuli sähkökiukaat eikä tullut enää häkämyrkytyksiä, jotka ovat tonttunäkyjä varmasti provosoineet.”

Mielenkiintoista. Heitin vettä kiukaalle. Hiki valui pitkin nenän päätä. Viljakainen tarttuu vastaan ja alkaa hakata selkäänsä.

“Onpa kummallinen vasta? Tässähän on kaikenlaista puuta. Eiks nää oo yleensä koivua? Mikäs juttu tässä on takana?” hän kysyy ja katsoo Pulkkiseen.

“Tätä eivät varmasti miehet niinkään harrastaneet, mutta naiset pyrkivät vastomisella kohottamaan seksuaalista viehätysvoimaansa. Se oli tarkkaa puuhaa. Vasta piti tehdä mahdollisemman monesta lehtipuulajista, jotta niiden kaikkien elinvoima saataisiin vihtomisen kautta,” sanoi Pulkkinen.

Viljakainen nyökkäsi. Hän katsoi hetken vihtaa ja alkaa läiskiä minua selkään.

“Tästä sulle elinvoimaa.”

Saunan ja uimisen jälkeen istumme saunan kuistilla ja katselemme järvelle. Eronen juo viiniä, minä olen hankkinut meille muille oluet sekä lähdevettä.

“Liittyykö tähän olueeseen jotain symboliikkaa vai oliko se vaan hyvän viljavuoden tai rikkaan talon merkki?” kysyn.

“Tavattoman hyvä kysymys. Tämä oluen juominen on tänä päivänä arkipäiväistynyt. Eihän sitä ennen ollut varaa juoda joka päivä. Se oli rituaalijuoma,” Pulkkinen sanoi.

Kohotimme maljat ja toivotimme hyvää juhannusta. Jossain kukkui käki. Järven pinta oli tyyni.

Hyvää juhannusta!

Sumpin pihinää Syrjäkylällä: Pamperseja Intiaan

Istuimme lauantai-iltana iltaa ystävieni Viljakaisen ja Erosen kanssa viimeksi mainitun puutarhassa. Aurinko paistoi korkealta ja taivas oli sininen. Suvivirsikin soi illan mittaan ja intouduin kertomaan, kuinka hyvältä oli tuntunut, kun lapset ja vanhemmat olivat muistaneet minua. Tunsin, että olin tehnyt työssäni jotain oikeinkin pitkän lukuvuoden aikana.

”Vaikka luulet olevasi hyvä, niin voitkin olla ihan paska,” Viljakainen lohdutti, kun kerroin tämän hänelle ja Mehu Eroselle.  

Istuimme Erosen kanssa pihakeinussa. Eronen oli pukeutunut iänikuiseen siniseen samettitakkiinsa. Viljakainen oli ottanut alleen puutarhatuolin. Hän oli vanha jenkkifutari. Ladonoven kokoisia hartioita peitti harmaa collegehuppari ja jalassa olivat parhaat päivänsä nähneet siniset farkut. Epäilen, että pihakeinu ei olisi kestänyt häntä. Viljakainen ja minä joimme olutta, Eronen joi viiniä.

”Älä huolikaan, kyllä sinä varmaan jotain osaat,” Eronen sanoi.

”Mä kyllä kahdehdin teitä maikkoja. Jumalauta, kolme kuukautta kesistä. Maailman helpoin duuni,” Viljakainen hörähti.

Myöntelin, että tämä oli ihan mukava etu.

Olin paennut Erosen luokse oikeastaan epäonnisen sattuman johdosta. Meillä oli tullut vaimon kanssa pientä kinaa roskapussista. Tai oikeammin roskapussista ja vaatekeräykseen menevästä pussista. Vaimo oli aamulla siivonnut vaatekaappiaan ja pakannut vaatteet mustaan jätesäkkiin ja jättänyt sen oven suuhun. Samaiseen ovensuuhun minä olin myöhemmin tiputtanut jätesäkin, joka oli täynnä Luukaksen kakkavaippoja. Päiväkävelylle lähtiessäni vaimo huikkasi, että vie samalla pussi vaatekeräykseen. Minä vein. Saavuin kotiin hyvällä tuulella ja pussia kevyempänä.

”Etkö vienytkään sitä pussia sinne vaatekeräykseen?” vaimo uteli, kun olin ulko-ovella.

”Vein, vein,” sanoin hyväntuulisesti.

”Mikäs tossa ovella röhnöttää?”

”Se on se roskapussi.”

”Ei jumalauta! Kuka tollo vie roskapussin vaatekeräyslaatikkoon?”

”Näinkö kävi?”

”Miten sä et voi tajuta kuskaavasi roskapussia vaatekeräykseen? Kiva, nyt sille joka tyhjentää sitä, niin tulee haiseva roskapussi vastaan.”

”Enhän mä tahallani…”

”Sä meinaat lähettää kakkavaippoja köyhille lapsille vai?”

Tunnelma kotona happani, kun tämä väärinkäsitys valkeni. Katsoin paremmaksi vetäytyä lasten yöpuulle siirtymisen jälkeen Erosen pihakeinuun.

”No hemmetti! Haetaan se pois,” murahti Viljakainen kuultuaan tarinani.

Epäilin, tokko tämä olisi mahdollista.

”Onhan meillä toi Eronen. Sehän mahtuu, vaikka avaimenreiästä. Kyllä se yhteen vaatekeräyslaatikkoon mahtuu.”

”Jo vain mahdun!”

Päätimme lähteä kaljatölkkeinemme ja Eronen viinipulloineen epäonnisen vaatekeräyslaatikon luo. Eikä aikaakaan, kun Viljakainen asetteli Erosta laatikkoon. Kävi kuitenkin ilmi, että Eronen oli liian pitkä eikä häntä mahtunut täysin sujauttamaan sisään laatikkoon.

Viljakainen kiroili. Erostakin harmitti. Itse jo hieman katselin ympärilleni ja mietin, oliko tämä sittenkään niin kovin hyvä ajatus.

”Mulla on fiudessa Itä-Helsingin yleisavain ja hitsausvälineet. Jos eka revitään toi auki ja sitten hitsataan takas kii,” Viljakainen ehdotti.

”Hyvä ajatus!” Eronen innostui.

Toppuuttelin. Viljakainen oli kuitenkin lähdössä, kun paikalle kurvasi poliisiauto.

”Mitäs täällä tapahtuu?” kysyi autosta nouseva nuori poliisimies.

”Me yritetään saada tota Uffin boksii auki. Pystyks jeesaa?” Viljakainen sanoi.

Nuori konstaapeli selkeästi hieman tuohtui, että Viljakainen ei ottanut hänen arvovaltaansa tosissaan.

”Kuulkaas nyt…” hän aloitti.

Toinen konstaapeli kuitenkin keskeytti hänet.

”Onks se Viljakainen?”

”Kato Reinikainen! Onpa kiva nähdä pitkästä aikaa,” Viljakainen innostui.

Ilmeisesti ilo oli molemminpuolinen. Paljastui, että Reinikainen ei ollut oikeasti Reinikainen vaan Tossavainen. Viljakainen ja Tossavainen olivat vanhoja joukkuekavereita. Nuorempi konstaapelikin hämmentyi tästä hieman ja jäi seurailemaan tapahtumia.

”Mitäs te täällä puuhailette?”

”Me yritetään saada tota boksii auki, kun ton Lajusen kakkavaippapussi on siellä sisässä.”

”Meinasitko lähettää pampersseja Intian lapsille vai?” Tossavainen kysyi minulta. Muiden mielestä tämä oli hauskaa, itse en löytänyt huumoria.

”Jahas, jahas. Oletteko kokeilleet, että mahtuisiko hän sisään?” kysyi Tossavainen ja osoitti Erosta.

Vakuutimme, että olimme. Viljakainen ehdotti uudelleen, että voisimme käyttää sorkkarautaa, joka oli hänen autonsa takaluukussa.

”Mitä, jos ruuvaisimme kannen irti? Silloin tämä teidän kaverinne mahtuisi sinne. Laitetaan se sitten takaisin,” nuorempi konstaapeli ehdotti.

”Kerrankin sulla välähti,” sanoi Tossavainen.

Niin päädyttiin siihen, että luukku ruuvattiin hetkellisesti virkavallan voimin pois paikaltaan ja sujautettiin Eronen sisään. Pian Erosen naama tupsahti luukun suulle nenäänsä pidellen.

”Löytyi,” hän sanoi ja heitti roskapussin ulos. Sitten vedettiin puolestaan Eronen ulos ja luukku ruuvattiin paikalleen. Saimme vielä virkavallalta kyydin takaisin Erosen luokse. Erosen luona päädyimme siihen, että käymme viemässä oikean pussin kierrätykseen. Näin toimimme ja kun tämä oli tehty totesimme, että oli aika painaa päät tyynyyn.

Kotiin saavuttuani en malttanut olla herättämättä nukkuvaa vaimoa.

”Käytiin poikien kanssa hakemassa se pussi pois,” sihisin hänen korvaansa.

Vaimo katsoi minua hetken.

”Luukas nukahti just vartti sitten, kun se oli huutanut kolme tuntia,” hän sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen.  

Itse kömmin nukkumaan Hertan huoneen leikkitelttaan.  

Sumpin pihinää Syrjäkylällä: Ei kahta ilman kolmatta

”Jos ei heilaa helatorstaina, niin ei heilaa koko kesänä,” sanoi runoilija Mehu Eronen, kun kävelin hänen talonsa ohitse. Eronen seisoi pihamaallaan päällään sininen samettitakki ja baskeri, jonka alta tumma tukka hapsotti eri suuntiin. Varreltaan Eronen oli niitä, jotka pystyivät piiloutumaan pikkusormen taakse.

Olin lähtenyt kävelylle selvittämään ajatuksiani. Muutimme Syrjäkylälle isomman asunnon perässä. Ajatuksena oli, että saisin vihdoin ja viimein työhuoneen ja miesluolan yhdistelmän, jossa voisin kirjoittaa. Vaimo oli viime aikoina ollut pahalla tuulella. Ajattelin, että se johtui muuton mukanaan tuomasta stressistä kahden lapsen ja yhden miehen kanssa ei ole helppo muuttaa. Pitkään asuimme banaanilaatikkotornien keskellä. Muuton jälkeen vaimo ei kuitenkaan leppynyt ajankaan kanssa.

Sitten ilmestyi huonon tuulen ohelle paha olo. Loput varmaan arvaattekin. Kaikki päättyi kahteen punaiseen viivaan ja ultraääneen. Marraskuussa meitä olisi viisi. Siinä riitti sulattelemista. Ei tule miesluolaa eikä työhuonetta, tulee vaaleanpunainen tai vaaleansininen lastenhuone.

ultrakuva sumpin pihinää

”Ei se tainnut ihan noin mennä,” sanoin, kun heräsin ajatuksistani.

”Ei mennyt, mutta siinä on sama alkusointu,” sanoi Eronen. Eronen seisoi keskellä voikukka niittyä. Erosten harmaaksi rapattu talo taisteli henkitoreissaan villiviinin kuristuksessa, joka tuntui vievän selkävoiton ja ulottavansa lonkeronsa kaikkialle.

Jäimme höpöttämään.

”Tuletko sumpille?” kysyi Eronen.

Myönnyin. Kun sumppi pihisi, istuimme Erosen pihakeinussa. Se naukaisi uhkaavasti, kun siihen istui. Upottavat pehmusteet haisivat kosteudelle. Kaikki oli kotoisasti rempallaan.

”Kyllä ovat joutavia tällaiset arkipyhät,” Eronen tuumi. Hän tyhjensi viinilasillisen, joka seisoi hylättynä puutarhapöydällä.

”Mielestäni ihan mukavia.”

”Eukko ja penskat kotona. Ei pysty kirjoittamaan.”

Kahvin tuoksu leijaili keittiöstä kutsuvana.

”Aslak, otatko kahvia?” Eronen huusi.

”Kuka on tämä Aslak?” kysyin.

”Älä huolikaan, kerron justiinsa.”

Eronen hävisi hakemaan kahvia. Minä istuskelin nojatuolissa, katseeni kierteli Erosten olohuoneen kalustuksessa ja pohdin tulevaisuutta. Seinällä oli taulu bussista. Ei hemmetti, mihin me kaikki mahdumme yhtä aikaa? Millainen ajoneuvo pitää olla, että kaikki mahtuvat kyytiin? Onko se bussi ostettava? Kylmä hiki kihosi otsalle. Eronen tuli kera kahvikupin ja toisessa kädessä konjakkipullo ja lasit.

”Minä otan pelkän avecin,” sanoi Eronen. ”Tahdotko sinä?”

Kieltäydyin. Eronen avasi pullonkorkin ja otti huikan.

”Millainen sinun lapsuudenkotisi oli?” kysyin.

”Älä huolikaan, meitä oli kymmenen. Hyvin mahduttiin, asuttiin pienessä töllissä Tervolassa.”

Hämmästelin tätä. Olonikin hieman huojentui. Ehkä tästä selvittäisiin.

”Ei kahta ilman kolmatta,” sanoin ääneen.

”Mitä sanoit?”

Toistin. Selitin, miksi näitä pohdin. Eronen onnitteli ja uskoi, että tästäkin selvittäisiin, vaikka elämästä ei yleensä selvitty hengissä.

Selvisi, että tämä oli hyvinkin ajankohtainen lausahdus Erosen elämässä. Oli nimittäin niin, että Eronen oli viime aikoina ollut aika paljon kirjoittamisen lumoissa. Eronen oli uuden runokirjan kimpussa, jonka nimeksi oli tuleva ”Miehen kosketus”. Kirjan ulkoasu oli jo aikaa sitten saatu kustantamon toimesta valmiiksi, nyt vain odotettiin tekstien valmistumista. Kirjoittaminen oli vienyt, niin paljon aikaa, että Erosen vaimo sekä asunto olivat jääneet ilman miehen kosketusta.

”Älä huolikaan, kun eukko yhtenä iltana sano, että hän tarvitsisi rakastajan, kun minä rakastan kuulemma vain kirjoituskonetta.”

Eronen oli miettinyt päänsä puhki ratkaisua. Hän oli käynyt Suomi24 sivustolla ja pohtinut, että ilmoittaisiko vaimonsa Tinderiin. Hän oli kuitenkin alkanut pohtia, että ehkä ei kuitenkaan kannattaisi johdattaa vaimoa näille teille. Kyllästyisi Eroseen vielä lopullisesti eikä Eronen tätä halunnut. Mustasukkaisuuden aalto oli pyyhkäissyt hänen ylitseen.

Eronen oli soittanut appiukolleen. Hän oli muistanut, että appiukolla oli ollut aikoinaan jonkinlainen järjestely, kun työt olivat vieneet liiaksi aikaa.

”Jo vain! Huumosen Aslak vei rii’ulle minun eukkoani, kun itse en metsähommilta kerennyt,” appiukko sanoi.

Eronen oli ryhtynyt tuumasta toimeen ja soittanut Aslakille, jotta olisiko tällainen palvelu vielä mahdollinen. Erosen yllätykseksi Aslak oli suostunut muitta mutkitta ja tullut Syrjäkylälle. Kun Eronen oli poiminut Aslakin juna-asemalta kyytiin, niin hän oli tajunnut, että kyseessä olikin vanha ukonrohjake. Tokko vaimo tuollaista huolisi. Toisaalta Eronen oli pohtinut, että kilpailutilanne ei olisi ainakaan epäreilu hänelle. Vaimo oli kuitenkin ilahtunut Aslakin saapumisesta. Tästä Eronen oli yllättynyt. Monta iltaa olikin mennyt mukavasti, kun vaimo oli kuljettanut Aslakia paikasta toiseen, eräänä iltana vaimo oli kysynyt:

”Kauan se Aslak meillä vielä aikoo viipyä?”

”Etkös sinä ole tyytyväinen?” Eronen ihmetteli.

”En minä jaksa sitä koko ajan viihdyttää. Pitkään aikaan ei olla nähty, mutta nyt alkaa riittämään.”

”Sinä tunnet Aslakin entuudestaan?”

”Tietenkin. Se on minun kummisetäni.”

Nyt oli sitten Erosen huolena vaimon ja Aslakin viihdyttäminen sekä lasten kaitseminen ja talon ulkohommien hoito. Kirjoittamisesta ei tullut mitään.

”Tämä meni ihan ketaralleen,” Mehu Eronen tiivisti tarinansa.

Lähdin Erosten luota huojentuneena. Minun asiani olivat aika hyvin. Ei kahta ilman kolmatta.