Sumpin pihinää Syrjäkylällä: Fittu kundi

Kiepin Kara karautti autolla lähikaupan seinään männä viikolla. Poliisi muistutti häntä sakolla. Joidenkin silminnäkijöiden mukaan hän olisi räplännyt puhelinta ajaessaan. Kara itse kiisti tämän jyrkästi. Konstaapelit Tossavainen ja Jönssön eivät sakottaneet Karaa enempää. Myöhemmin lauantaina Kara oli laittanut Instagramiin päivityksen uusista kynsistään.

View this post on Instagram

Uudet ihanat kesä kynnet! #summervibes

A post shared by Kara Kieppi (@karan_kiepit) on

Itse olen viettänyt ensimmäisen kesälomaviikon vetäen Syrjäkylän Syrjäytyneet ry:n pitämää kesäleiriä Syrjäkylän koululla. Leirin toiminta alkoi jo sodan jälkeen ja on jatkunut tauotta tähän päivään asti. Lapset ovat matkan varrella vaihtuneet, mutta leiri on pysynyt. Aivan upea perinne, josta on syytä olla ylpeä. Itse hain leirinohjaajaksi, kun määräaikaisena opettajana kesät ovat palkattomia ja työsuhteeni päättyi toukokuun loppuun.

Kesäleirillä on ollut 15 lasta, jotka ovat leirillä kahdeksasta puoli neljään. Viljakaisen Mika laittoi myös poikapuolensa leirille. Markku-pojalla on koulun aloitus edessä elokuussa, joten Viljakainen oli ylipuhunut avovaimonsa lähettämään pojan leirille.

”Perkeleen kiva kundi,” ohjeisti Viljakainen minua.

Viljakainen pyysi, että jos mahdollista voidaan katsoa myös akateemisia taitoja muun toiminnan ohella. Pojan esikoulu ei kuulemma mennyt ihan Viljakaisen eikä pojan äidin toiveiden mukaisesti.

”Koko ajan joku maikka soitteli eskarista. Milloin ei ollut perse pysynyt penkissä ja milloin oli kiroillut. Mä sanoin monta kertaa pojalle, että älä perkele kiroile. Mutta ei uskonut.”

Kun Markku sitten saapui leirille, otin hänet ilolla vastaan.

Esittäydyin ja tiedustelin pojan nimeä.

”Malttu,” poika esittäytyi.

Ilmeni, että tietyt äänteet tuottivat Markulle vielä hieman pään vaivaa. Viljakainen oli ehdottanut, että poika voisi mennä puheterapeutille, mutta vaimo ei ollut vielä suostunut. Kirjaimet kuulemma löytyisivät ajan kanssa. Välillä äänteet osuivat paremmin kohdalleen.

Ensimmäisenä päivänä Markku juoksi pihalle ja huusi minulle:

”Tuu kattoo! Mulkut on vallannu luokan.”

Paljastuikin, että luokkahuoneessa oli iso määrä muurahaisia ja jouduimme vaihtamaan luokkatilaa. Kävin asiasta keskustelemassa rehtori PJ Ruohikon kanssa. Hän oli kestävyysjuoksijan lihaksistolla varustettu, eläkeikää lähestyvä atleetti. Hänen tiukan harmaa katseensa tuntui lävistävän minut, kun koputin ensi kerran hänen oveensa. Aatoksissani olin ajatellut, että kysyisin samalla sijaisuuksia koululta syksyllä, mutta hänen terävä katseensa sai minut häkeltymään.

”Tekö pidätte täällä leiriä tänä vuonna?” hän kysyi, kun koputin oveen.

Myönsin näin olevan. Rehtori tiedusteli, ettenkö saanut lapsia lainkaan kuriin, kun lapset tuntuviat pitävän tänä vuonna kauheaa meteliä. Kyllikin aikana vastaavaa desibelitasoa ei ollut esiintynyt. Olin kuullut Kyllikistä. Eläkkeelle jäänyt Kyllikki oli vetänyt leiriä 30 vuotta ja Syrjäkylän syrjäytyneet ry:n puheenjohtaja oli sanonut, että Kyllikin ote oli ollut välillä liiankin rautainen. Minun otteeni oli näemmä heiveröisempi.

”Pyrimme pitämään pienempää ääntä,” sanoin. Sen jälkeen esitin sujuvasanaisesti tilannekatsauksen muurahaisongelmastamme.

”Jahas,” rehtori tuumasi kuivasti. ”Onko niistä niin kovasti riesaa?”

”Muurahaisia löytyy lasten eväsleipien välistäkin,” selitin.

”Jaa.”

Rehtori kuitenkin suostui antamaan meille toisen luokkatilan. Se oli aivan eri päässä koulua kuin rehtorin huone. Tähän ratkaisuun olimme tyytyväisiä sekä minä että hän. Sijaisuuksien kysely jäi tällä kertaa väliin.

Siirsimme tavaramme toiseen luokkaan ja pidimme vielä yhteisen askarteluhetken ennen kuin lähdimme kotiin. Markku ja muutama muu poika jäivät leikkimään koulun pihan leikkitelineille, kun lähdin kotiin.

Lopen uupuneena pääsin kotiin.  Lueskelin kirjaa riippumatossa, kun rauhani rikkoi puhelimen sointi. Se oli Viljakainen.

”Miten on mahdollista, että Make joutui reksin puhutteluun ennen kuin skole ees on oikeesti startannut?” hän kysyi.

”Mitä on tapahtunut?” kysyin.

”En mä tiedä. Rehtori Nurmikko skulas ja sanoi, että kundi sittaa hänen kansliassaan, koska on käyttänyt alatyylisiä ilmauksia.”

”Rehtori Ruohikko siis,” korjasin.

”Ihan sama, mutta lähde messiin hakee se. Sähän oot vähän niin ku ekspertti.”

Yritin kieltäytyä, koska jälleennnäkeminen rehtori Ruohikon kanssa ei houkutellut minua. Viljakainen ilmoitti olevansa minuutin päässä talomme edessä, joten mutinoilleni ei jäänyt sijaa. Lähdimme takaisin Syrjäkylän koululle ja toden totta löysimme Markun istumasta rehtorin huoneessa.

”Mitä on tapahtunut?” kysyin.

”Tämä nuori mies käytti alatyylisiä ilmauksia koulun pihalla minusta. Sellainen käytös ei ole tässä koulussa suotavaa,” sanoi rehtori Ruohikko kulmat kurtussa.

”Mitä sinä sanoit?” kysyin Markulta.

”Vitti, leksi on fittu.”

”Taas?” kauhistui rehtori.

”Nyt mä tsennaan. Makehan tarkoittaa, että reksi on fiksu,” puuttui Viljakainen puheeseen.

”Niin,” myönteli myös Markku.

Selitimme rehtorille Markun vaikeudesta sanoa joidenkin äänteiden kanssa. Rehtori Ruohikko punehtui silmin nähden ja nyökkäsi.

”Voitte poistua,” hän sanoi ja lähetti meidät pahoittelematta matkaan.  

Tälläkin pilvellä oli hopeareunuksensa. Viimein äitikin suostui laittamaan Markun puheterapeutille. Heti ensimmäisen kerran jälkeen äänteet alkoivat löytymään paremmin. Tähän Markku vain tokaisi:

”Tietenkin. Oonha mä fittu kundi.”

Petri Lajunen allekirjoitus

Sumpin pihinää Syrjäkylällä: Ei kahta ilman kolmatta

”Jos ei heilaa helatorstaina, niin ei heilaa koko kesänä,” sanoi runoilija Mehu Eronen, kun kävelin hänen talonsa ohitse. Eronen seisoi pihamaallaan päällään sininen samettitakki ja baskeri, jonka alta tumma tukka hapsotti eri suuntiin. Varreltaan Eronen oli niitä, jotka pystyivät piiloutumaan pikkusormen taakse.

Olin lähtenyt kävelylle selvittämään ajatuksiani. Muutimme Syrjäkylälle isomman asunnon perässä. Ajatuksena oli, että saisin vihdoin ja viimein työhuoneen ja miesluolan yhdistelmän, jossa voisin kirjoittaa. Vaimo oli viime aikoina ollut pahalla tuulella. Ajattelin, että se johtui muuton mukanaan tuomasta stressistä kahden lapsen ja yhden miehen kanssa ei ole helppo muuttaa. Pitkään asuimme banaanilaatikkotornien keskellä. Muuton jälkeen vaimo ei kuitenkaan leppynyt ajankaan kanssa.

Sitten ilmestyi huonon tuulen ohelle paha olo. Loput varmaan arvaattekin. Kaikki päättyi kahteen punaiseen viivaan ja ultraääneen. Marraskuussa meitä olisi viisi. Siinä riitti sulattelemista. Ei tule miesluolaa eikä työhuonetta, tulee vaaleanpunainen tai vaaleansininen lastenhuone.

ultrakuva sumpin pihinää

”Ei se tainnut ihan noin mennä,” sanoin, kun heräsin ajatuksistani.

”Ei mennyt, mutta siinä on sama alkusointu,” sanoi Eronen. Eronen seisoi keskellä voikukka niittyä. Erosten harmaaksi rapattu talo taisteli henkitoreissaan villiviinin kuristuksessa, joka tuntui vievän selkävoiton ja ulottavansa lonkeronsa kaikkialle.

Jäimme höpöttämään.

”Tuletko sumpille?” kysyi Eronen.

Myönnyin. Kun sumppi pihisi, istuimme Erosen pihakeinussa. Se naukaisi uhkaavasti, kun siihen istui. Upottavat pehmusteet haisivat kosteudelle. Kaikki oli kotoisasti rempallaan.

”Kyllä ovat joutavia tällaiset arkipyhät,” Eronen tuumi. Hän tyhjensi viinilasillisen, joka seisoi hylättynä puutarhapöydällä.

”Mielestäni ihan mukavia.”

”Eukko ja penskat kotona. Ei pysty kirjoittamaan.”

Kahvin tuoksu leijaili keittiöstä kutsuvana.

”Aslak, otatko kahvia?” Eronen huusi.

”Kuka on tämä Aslak?” kysyin.

”Älä huolikaan, kerron justiinsa.”

Eronen hävisi hakemaan kahvia. Minä istuskelin nojatuolissa, katseeni kierteli Erosten olohuoneen kalustuksessa ja pohdin tulevaisuutta. Seinällä oli taulu bussista. Ei hemmetti, mihin me kaikki mahdumme yhtä aikaa? Millainen ajoneuvo pitää olla, että kaikki mahtuvat kyytiin? Onko se bussi ostettava? Kylmä hiki kihosi otsalle. Eronen tuli kera kahvikupin ja toisessa kädessä konjakkipullo ja lasit.

”Minä otan pelkän avecin,” sanoi Eronen. ”Tahdotko sinä?”

Kieltäydyin. Eronen avasi pullonkorkin ja otti huikan.

”Millainen sinun lapsuudenkotisi oli?” kysyin.

”Älä huolikaan, meitä oli kymmenen. Hyvin mahduttiin, asuttiin pienessä töllissä Tervolassa.”

Hämmästelin tätä. Olonikin hieman huojentui. Ehkä tästä selvittäisiin.

”Ei kahta ilman kolmatta,” sanoin ääneen.

”Mitä sanoit?”

Toistin. Selitin, miksi näitä pohdin. Eronen onnitteli ja uskoi, että tästäkin selvittäisiin, vaikka elämästä ei yleensä selvitty hengissä.

Selvisi, että tämä oli hyvinkin ajankohtainen lausahdus Erosen elämässä. Oli nimittäin niin, että Eronen oli viime aikoina ollut aika paljon kirjoittamisen lumoissa. Eronen oli uuden runokirjan kimpussa, jonka nimeksi oli tuleva ”Miehen kosketus”. Kirjan ulkoasu oli jo aikaa sitten saatu kustantamon toimesta valmiiksi, nyt vain odotettiin tekstien valmistumista. Kirjoittaminen oli vienyt, niin paljon aikaa, että Erosen vaimo sekä asunto olivat jääneet ilman miehen kosketusta.

”Älä huolikaan, kun eukko yhtenä iltana sano, että hän tarvitsisi rakastajan, kun minä rakastan kuulemma vain kirjoituskonetta.”

Eronen oli miettinyt päänsä puhki ratkaisua. Hän oli käynyt Suomi24 sivustolla ja pohtinut, että ilmoittaisiko vaimonsa Tinderiin. Hän oli kuitenkin alkanut pohtia, että ehkä ei kuitenkaan kannattaisi johdattaa vaimoa näille teille. Kyllästyisi Eroseen vielä lopullisesti eikä Eronen tätä halunnut. Mustasukkaisuuden aalto oli pyyhkäissyt hänen ylitseen.

Eronen oli soittanut appiukolleen. Hän oli muistanut, että appiukolla oli ollut aikoinaan jonkinlainen järjestely, kun työt olivat vieneet liiaksi aikaa.

”Jo vain! Huumosen Aslak vei rii’ulle minun eukkoani, kun itse en metsähommilta kerennyt,” appiukko sanoi.

Eronen oli ryhtynyt tuumasta toimeen ja soittanut Aslakille, jotta olisiko tällainen palvelu vielä mahdollinen. Erosen yllätykseksi Aslak oli suostunut muitta mutkitta ja tullut Syrjäkylälle. Kun Eronen oli poiminut Aslakin juna-asemalta kyytiin, niin hän oli tajunnut, että kyseessä olikin vanha ukonrohjake. Tokko vaimo tuollaista huolisi. Toisaalta Eronen oli pohtinut, että kilpailutilanne ei olisi ainakaan epäreilu hänelle. Vaimo oli kuitenkin ilahtunut Aslakin saapumisesta. Tästä Eronen oli yllättynyt. Monta iltaa olikin mennyt mukavasti, kun vaimo oli kuljettanut Aslakia paikasta toiseen, eräänä iltana vaimo oli kysynyt:

”Kauan se Aslak meillä vielä aikoo viipyä?”

”Etkös sinä ole tyytyväinen?” Eronen ihmetteli.

”En minä jaksa sitä koko ajan viihdyttää. Pitkään aikaan ei olla nähty, mutta nyt alkaa riittämään.”

”Sinä tunnet Aslakin entuudestaan?”

”Tietenkin. Se on minun kummisetäni.”

Nyt oli sitten Erosen huolena vaimon ja Aslakin viihdyttäminen sekä lasten kaitseminen ja talon ulkohommien hoito. Kirjoittamisesta ei tullut mitään.

”Tämä meni ihan ketaralleen,” Mehu Eronen tiivisti tarinansa.

Lähdin Erosten luota huojentuneena. Minun asiani olivat aika hyvin. Ei kahta ilman kolmatta.