Kiepin Kara karautti autolla lähikaupan seinään männä viikolla. Poliisi muistutti häntä sakolla. Joidenkin silminnäkijöiden mukaan hän olisi räplännyt puhelinta ajaessaan. Kara itse kiisti tämän jyrkästi. Konstaapelit Tossavainen ja Jönssön eivät sakottaneet Karaa enempää. Myöhemmin lauantaina Kara oli laittanut Instagramiin päivityksen uusista kynsistään.
Itse olen viettänyt ensimmäisen kesälomaviikon vetäen Syrjäkylän Syrjäytyneet ry:n pitämää kesäleiriä Syrjäkylän koululla. Leirin toiminta alkoi jo sodan jälkeen ja on jatkunut tauotta tähän päivään asti. Lapset ovat matkan varrella vaihtuneet, mutta leiri on pysynyt. Aivan upea perinne, josta on syytä olla ylpeä. Itse hain leirinohjaajaksi, kun määräaikaisena opettajana kesät ovat palkattomia ja työsuhteeni päättyi toukokuun loppuun.
Kesäleirillä on ollut 15 lasta, jotka ovat leirillä kahdeksasta puoli neljään. Viljakaisen Mika laittoi myös poikapuolensa leirille. Markku-pojalla on koulun aloitus edessä elokuussa, joten Viljakainen oli ylipuhunut avovaimonsa lähettämään pojan leirille.
”Perkeleen kiva kundi,” ohjeisti Viljakainen minua.
Viljakainen pyysi, että jos mahdollista voidaan katsoa myös akateemisia taitoja muun toiminnan ohella. Pojan esikoulu ei kuulemma mennyt ihan Viljakaisen eikä pojan äidin toiveiden mukaisesti.
”Koko ajan joku maikka soitteli eskarista. Milloin ei ollut perse pysynyt penkissä ja milloin oli kiroillut. Mä sanoin monta kertaa pojalle, että älä perkele kiroile. Mutta ei uskonut.”
Kun Markku sitten saapui leirille, otin hänet ilolla vastaan.
Esittäydyin ja tiedustelin pojan nimeä.
”Malttu,” poika esittäytyi.
Ilmeni, että tietyt äänteet tuottivat Markulle vielä hieman pään vaivaa. Viljakainen oli ehdottanut, että poika voisi mennä puheterapeutille, mutta vaimo ei ollut vielä suostunut. Kirjaimet kuulemma löytyisivät ajan kanssa. Välillä äänteet osuivat paremmin kohdalleen.
Ensimmäisenä päivänä Markku juoksi pihalle ja huusi minulle:
”Tuu kattoo! Mulkut on vallannu luokan.”
Paljastuikin, että luokkahuoneessa oli iso määrä muurahaisia ja jouduimme vaihtamaan luokkatilaa. Kävin asiasta keskustelemassa rehtori PJ Ruohikon kanssa. Hän oli kestävyysjuoksijan lihaksistolla varustettu, eläkeikää lähestyvä atleetti. Hänen tiukan harmaa katseensa tuntui lävistävän minut, kun koputin ensi kerran hänen oveensa. Aatoksissani olin ajatellut, että kysyisin samalla sijaisuuksia koululta syksyllä, mutta hänen terävä katseensa sai minut häkeltymään.
”Tekö pidätte täällä leiriä tänä vuonna?” hän kysyi, kun koputin oveen.
Myönsin näin olevan. Rehtori tiedusteli, ettenkö saanut lapsia lainkaan kuriin, kun lapset tuntuviat pitävän tänä vuonna kauheaa meteliä. Kyllikin aikana vastaavaa desibelitasoa ei ollut esiintynyt. Olin kuullut Kyllikistä. Eläkkeelle jäänyt Kyllikki oli vetänyt leiriä 30 vuotta ja Syrjäkylän syrjäytyneet ry:n puheenjohtaja oli sanonut, että Kyllikin ote oli ollut välillä liiankin rautainen. Minun otteeni oli näemmä heiveröisempi.
”Pyrimme pitämään pienempää ääntä,” sanoin. Sen jälkeen esitin sujuvasanaisesti tilannekatsauksen muurahaisongelmastamme.
”Jahas,” rehtori tuumasi kuivasti. ”Onko niistä niin kovasti riesaa?”
”Muurahaisia löytyy lasten eväsleipien välistäkin,” selitin.
”Jaa.”
Rehtori kuitenkin suostui antamaan meille toisen luokkatilan. Se oli aivan eri päässä koulua kuin rehtorin huone. Tähän ratkaisuun olimme tyytyväisiä sekä minä että hän. Sijaisuuksien kysely jäi tällä kertaa väliin.
Siirsimme tavaramme toiseen luokkaan ja pidimme vielä yhteisen askarteluhetken ennen kuin lähdimme kotiin. Markku ja muutama muu poika jäivät leikkimään koulun pihan leikkitelineille, kun lähdin kotiin.
Lopen uupuneena pääsin kotiin. Lueskelin kirjaa riippumatossa, kun rauhani rikkoi puhelimen sointi. Se oli Viljakainen.
”Miten on mahdollista, että Make joutui reksin puhutteluun ennen kuin skole ees on oikeesti startannut?” hän kysyi.
”Mitä on tapahtunut?” kysyin.
”En mä tiedä. Rehtori Nurmikko skulas ja sanoi, että kundi sittaa hänen kansliassaan, koska on käyttänyt alatyylisiä ilmauksia.”
”Rehtori Ruohikko siis,” korjasin.
”Ihan sama, mutta lähde messiin hakee se. Sähän oot vähän niin ku ekspertti.”
Yritin kieltäytyä, koska jälleennnäkeminen rehtori Ruohikon kanssa ei houkutellut minua. Viljakainen ilmoitti olevansa minuutin päässä talomme edessä, joten mutinoilleni ei jäänyt sijaa. Lähdimme takaisin Syrjäkylän koululle ja toden totta löysimme Markun istumasta rehtorin huoneessa.
”Mitä on tapahtunut?” kysyin.
”Tämä nuori mies käytti alatyylisiä ilmauksia koulun pihalla minusta. Sellainen käytös ei ole tässä koulussa suotavaa,” sanoi rehtori Ruohikko kulmat kurtussa.
”Mitä sinä sanoit?” kysyin Markulta.
”Vitti, leksi on fittu.”
”Taas?” kauhistui rehtori.
”Nyt mä tsennaan. Makehan tarkoittaa, että reksi on fiksu,” puuttui Viljakainen puheeseen.
”Niin,” myönteli myös Markku.
Selitimme rehtorille Markun vaikeudesta sanoa joidenkin äänteiden kanssa. Rehtori Ruohikko punehtui silmin nähden ja nyökkäsi.
”Voitte poistua,” hän sanoi ja lähetti meidät pahoittelematta matkaan.
Tälläkin pilvellä oli hopeareunuksensa. Viimein äitikin suostui laittamaan Markun puheterapeutille. Heti ensimmäisen kerran jälkeen äänteet alkoivat löytymään paremmin. Tähän Markku vain tokaisi:
”Tietenkin. Oonha mä fittu kundi.”
paivaperho.wordpress.com 