Sumpin pihinää Syrjäkylällä: Kaljaa auringonnousuun

Tiedättekö, että auton vaihto saattaa aiheuttaa äkillistä kaljuuntumista ja hiusten lähtöä. En voi sanoa, että minua ei olisi varoitettu, mutta silti se iski kuin raskaansarjan nyrkkeilijän oikea koukku leukaperiin tai salama kirkkaalta taivaalta. Asia nimittäin tuntuu olevan niin, että kolmea lasta ei saa mahtumaan farmari-auton takapenkille.

Kävin koeajamassa Skoda Kodiaqin. Se oli rakkautta ensisilmäyksellä. Tätä vaihtoa olin suunnitellut viimeiset kolme vuotta ja päättänyt, että seuraava automme olisi Skoda Kodiaq. Mutta vaikka Skoda Kodiaqin takapenkillä mahtuisi karhu nukkumaan kevyesti talviuniaan, niin kolmea lasta ei sinne saa mahtumaan, jos nämä istuvat turvaistuimissa.

Mielessäni on alkanut välkkyä mielikuva, kun ajan yksikseni perhemarketin pihaan ajaen Ford Smaxia tai Volkswagen Tourania tai jotain muuta tila-autoa, ja jokainen marketin pihalla oleva kääntyy tuijottamaan minua. Mielessään heistä jokainen miettii, että tuossa menee faija isolla äffällä. Tämän mielikuvan takia olin tahtonut välttää vastaavan luokan tila-autoja viimeiseen asti. Näyttää kuitenkin siltä, että tila-auto it is!

Näissä hieman surullisissa tunnelmissa soitin Viljakaiselle, jonka kanssa olin sanan, jos toisenkin vaihtanut autoista.

”Ei helvetti,” hän sanoi kuultuani tilanteesta. ”Nyt lähdetään retkeilemään.”

Vastustelin. Retkeily kuulosti mukavalta ajatukselta. Mietin mielessäni, kuinka joisin kaljaa auringon nousuun. Ainoa este matkassa oli se, että miten kommunikoisin asian vaimoni kanssa, joka oli ties monennellako viikolla raskaana. Jääkiekkotermein taklasin tämän sanomalla, että Viljakainen tarvitsi hieman juttukaveria, kun kotona meni huonosti ja voisin ottaa Hertan mukaan. Hertta oli pitkään inttänyt, että pääsisi viettämään yön teltassa.

Illalla tekstasin Viljakaiselle, että poistumislupa oli myönnetty minulle ja Hertalle.

”Yes boss. Aamulla lähtö kymmenen sharp,” Viljakainen ilmoitti.

Se, on melkein Hertan lounasaika mietin ja kävin nukkumaan.

Petri Lajunen allekirjoitus

Sumpin pihinää Syrjäkylällä: Väärin kaapitettu

Ah kesää, ah elämää!

Joskus ihan vahingossa vaan, niin voi päästä sanomaan. Joskus keskellä kesää niin kuin nyt. Silloin, kun kesä on kukkeimmillaan, kun tirisevä broileri tuoksuu pallogrillissä, istut vanhempien pihakeinussa, katsot sinistä taivasta. Jossain taivaan sinessä leijailee pääskyjä. Lapset leikkivät sopuisasti uima-altaassa ja hetken tunnet olevasi hyvä isä ja aviomies, kun olet antanut vaimolle hetken aikaa hengähtää viemällä lapset mummolaan.

Minulla oli sellainen hetki. Sitten soi puhelin ja siellä oli Kara Kieppi.

”Moikka! Kiva kuulla susta,” Kara aloitti.

”Minusta? Sinähän minulle soitit.”

”So truu. Mut kuule mä soittelin sulle näitten sun nii ku kehonhallintaongelma kanssa,” Kara sanoi.

”Aha. Keltäs tällaisia kuulit?”

”No toi Nortsu puhu. Mut kuule mun puistojumppa campilla ois potti.”

”Mikä olisi?”

”Potti.”

”Ahaa. Mikäs tämä tällainen on?”

”Sellanen rasvaton peppu in five weeks – juttu.”

Lupasin Karalle, että ehdottomasti pohdin asiaa. Samaan hengenvetoon totesin myös, että ongelma-alue ei minulla välttämättä ollut juuri takapuoleni rasvapitoisuus.

Puhelu latisti tunnelmaa, mutta toden teolla se latistui, kun vaimon kuva ilmestyi puhelimeni näytölle. Nyt siis tarkennan, että vaimon kuva ei latistanut tunnelmaa vaan se, mitä tuleman piti.

”Moikka kulta,” aloitin iloisesti.

”Oot sitten kaapittanut likaiset astiat,” vaimo vastasi äänellä, joka puhalsi jostain Siperiasta.

Olin ennen lähtöä mummolaan kaapittanut kiireellä astiat pesukoneesta. Olin hetken pohtinut mahtavatko olla likaisia, mutta vaikuttivat sen verran puhtailta, että päädyin laittamaan astiat kaappiin.

”Oho,” vastasin älykkäästi.

”Tosi kiva näitä likaisia astioita metsästää ympäri keittiötä ja laittaa takaisin pesukoneeseen,” vaimo sanoi ääni raivosta kihisten. ”Tää nyt ei hirveesti rentouttanut mua.”

”Sori.”

”Miten sä et kattonut yhtään, että ne on likaisia?”

”Ne näytti puhtailta,” änkytin.

”Eihän se pesukone ollut edes täynnä. En kai mä nyt vajaita koneellisia pese. Täällä ei ole kyllä muuta vajaata kuin sinä.”

Kuulin, että kierrokset nousivat taajuuksien toisessa päässä. Olin kuin peura ajovaloissa, mutta sain sentään kysyttyä, voisinko tehdä asialle nyt jotain.

”Et,” kuului vastaus ja sen jälkeen keskustelinkin hälytysäänen kanssa.

Laitoin puhelimen taskuun. Hetki oli kadonnut ja lapsetkin alkoivat riidellä kylpyankasta.  

Petri Lajunen allekirjoitus

Sumpin pihinää Syrjäkylällä: Fittu kundi

Kiepin Kara karautti autolla lähikaupan seinään männä viikolla. Poliisi muistutti häntä sakolla. Joidenkin silminnäkijöiden mukaan hän olisi räplännyt puhelinta ajaessaan. Kara itse kiisti tämän jyrkästi. Konstaapelit Tossavainen ja Jönssön eivät sakottaneet Karaa enempää. Myöhemmin lauantaina Kara oli laittanut Instagramiin päivityksen uusista kynsistään.

View this post on Instagram

Uudet ihanat kesä kynnet! #summervibes

A post shared by Kara Kieppi (@karan_kiepit) on

Itse olen viettänyt ensimmäisen kesälomaviikon vetäen Syrjäkylän Syrjäytyneet ry:n pitämää kesäleiriä Syrjäkylän koululla. Leirin toiminta alkoi jo sodan jälkeen ja on jatkunut tauotta tähän päivään asti. Lapset ovat matkan varrella vaihtuneet, mutta leiri on pysynyt. Aivan upea perinne, josta on syytä olla ylpeä. Itse hain leirinohjaajaksi, kun määräaikaisena opettajana kesät ovat palkattomia ja työsuhteeni päättyi toukokuun loppuun.

Kesäleirillä on ollut 15 lasta, jotka ovat leirillä kahdeksasta puoli neljään. Viljakaisen Mika laittoi myös poikapuolensa leirille. Markku-pojalla on koulun aloitus edessä elokuussa, joten Viljakainen oli ylipuhunut avovaimonsa lähettämään pojan leirille.

”Perkeleen kiva kundi,” ohjeisti Viljakainen minua.

Viljakainen pyysi, että jos mahdollista voidaan katsoa myös akateemisia taitoja muun toiminnan ohella. Pojan esikoulu ei kuulemma mennyt ihan Viljakaisen eikä pojan äidin toiveiden mukaisesti.

”Koko ajan joku maikka soitteli eskarista. Milloin ei ollut perse pysynyt penkissä ja milloin oli kiroillut. Mä sanoin monta kertaa pojalle, että älä perkele kiroile. Mutta ei uskonut.”

Kun Markku sitten saapui leirille, otin hänet ilolla vastaan.

Esittäydyin ja tiedustelin pojan nimeä.

”Malttu,” poika esittäytyi.

Ilmeni, että tietyt äänteet tuottivat Markulle vielä hieman pään vaivaa. Viljakainen oli ehdottanut, että poika voisi mennä puheterapeutille, mutta vaimo ei ollut vielä suostunut. Kirjaimet kuulemma löytyisivät ajan kanssa. Välillä äänteet osuivat paremmin kohdalleen.

Ensimmäisenä päivänä Markku juoksi pihalle ja huusi minulle:

”Tuu kattoo! Mulkut on vallannu luokan.”

Paljastuikin, että luokkahuoneessa oli iso määrä muurahaisia ja jouduimme vaihtamaan luokkatilaa. Kävin asiasta keskustelemassa rehtori PJ Ruohikon kanssa. Hän oli kestävyysjuoksijan lihaksistolla varustettu, eläkeikää lähestyvä atleetti. Hänen tiukan harmaa katseensa tuntui lävistävän minut, kun koputin ensi kerran hänen oveensa. Aatoksissani olin ajatellut, että kysyisin samalla sijaisuuksia koululta syksyllä, mutta hänen terävä katseensa sai minut häkeltymään.

”Tekö pidätte täällä leiriä tänä vuonna?” hän kysyi, kun koputin oveen.

Myönsin näin olevan. Rehtori tiedusteli, ettenkö saanut lapsia lainkaan kuriin, kun lapset tuntuviat pitävän tänä vuonna kauheaa meteliä. Kyllikin aikana vastaavaa desibelitasoa ei ollut esiintynyt. Olin kuullut Kyllikistä. Eläkkeelle jäänyt Kyllikki oli vetänyt leiriä 30 vuotta ja Syrjäkylän syrjäytyneet ry:n puheenjohtaja oli sanonut, että Kyllikin ote oli ollut välillä liiankin rautainen. Minun otteeni oli näemmä heiveröisempi.

”Pyrimme pitämään pienempää ääntä,” sanoin. Sen jälkeen esitin sujuvasanaisesti tilannekatsauksen muurahaisongelmastamme.

”Jahas,” rehtori tuumasi kuivasti. ”Onko niistä niin kovasti riesaa?”

”Muurahaisia löytyy lasten eväsleipien välistäkin,” selitin.

”Jaa.”

Rehtori kuitenkin suostui antamaan meille toisen luokkatilan. Se oli aivan eri päässä koulua kuin rehtorin huone. Tähän ratkaisuun olimme tyytyväisiä sekä minä että hän. Sijaisuuksien kysely jäi tällä kertaa väliin.

Siirsimme tavaramme toiseen luokkaan ja pidimme vielä yhteisen askarteluhetken ennen kuin lähdimme kotiin. Markku ja muutama muu poika jäivät leikkimään koulun pihan leikkitelineille, kun lähdin kotiin.

Lopen uupuneena pääsin kotiin.  Lueskelin kirjaa riippumatossa, kun rauhani rikkoi puhelimen sointi. Se oli Viljakainen.

”Miten on mahdollista, että Make joutui reksin puhutteluun ennen kuin skole ees on oikeesti startannut?” hän kysyi.

”Mitä on tapahtunut?” kysyin.

”En mä tiedä. Rehtori Nurmikko skulas ja sanoi, että kundi sittaa hänen kansliassaan, koska on käyttänyt alatyylisiä ilmauksia.”

”Rehtori Ruohikko siis,” korjasin.

”Ihan sama, mutta lähde messiin hakee se. Sähän oot vähän niin ku ekspertti.”

Yritin kieltäytyä, koska jälleennnäkeminen rehtori Ruohikon kanssa ei houkutellut minua. Viljakainen ilmoitti olevansa minuutin päässä talomme edessä, joten mutinoilleni ei jäänyt sijaa. Lähdimme takaisin Syrjäkylän koululle ja toden totta löysimme Markun istumasta rehtorin huoneessa.

”Mitä on tapahtunut?” kysyin.

”Tämä nuori mies käytti alatyylisiä ilmauksia koulun pihalla minusta. Sellainen käytös ei ole tässä koulussa suotavaa,” sanoi rehtori Ruohikko kulmat kurtussa.

”Mitä sinä sanoit?” kysyin Markulta.

”Vitti, leksi on fittu.”

”Taas?” kauhistui rehtori.

”Nyt mä tsennaan. Makehan tarkoittaa, että reksi on fiksu,” puuttui Viljakainen puheeseen.

”Niin,” myönteli myös Markku.

Selitimme rehtorille Markun vaikeudesta sanoa joidenkin äänteiden kanssa. Rehtori Ruohikko punehtui silmin nähden ja nyökkäsi.

”Voitte poistua,” hän sanoi ja lähetti meidät pahoittelematta matkaan.  

Tälläkin pilvellä oli hopeareunuksensa. Viimein äitikin suostui laittamaan Markun puheterapeutille. Heti ensimmäisen kerran jälkeen äänteet alkoivat löytymään paremmin. Tähän Markku vain tokaisi:

”Tietenkin. Oonha mä fittu kundi.”

Petri Lajunen allekirjoitus

Sumpin pihinää Syrjäkylällä: Pamperseja Intiaan

Istuimme lauantai-iltana iltaa ystävieni Viljakaisen ja Erosen kanssa viimeksi mainitun puutarhassa. Aurinko paistoi korkealta ja taivas oli sininen. Suvivirsikin soi illan mittaan ja intouduin kertomaan, kuinka hyvältä oli tuntunut, kun lapset ja vanhemmat olivat muistaneet minua. Tunsin, että olin tehnyt työssäni jotain oikeinkin pitkän lukuvuoden aikana.

”Vaikka luulet olevasi hyvä, niin voitkin olla ihan paska,” Viljakainen lohdutti, kun kerroin tämän hänelle ja Mehu Eroselle.  

Istuimme Erosen kanssa pihakeinussa. Eronen oli pukeutunut iänikuiseen siniseen samettitakkiinsa. Viljakainen oli ottanut alleen puutarhatuolin. Hän oli vanha jenkkifutari. Ladonoven kokoisia hartioita peitti harmaa collegehuppari ja jalassa olivat parhaat päivänsä nähneet siniset farkut. Epäilen, että pihakeinu ei olisi kestänyt häntä. Viljakainen ja minä joimme olutta, Eronen joi viiniä.

”Älä huolikaan, kyllä sinä varmaan jotain osaat,” Eronen sanoi.

”Mä kyllä kahdehdin teitä maikkoja. Jumalauta, kolme kuukautta kesistä. Maailman helpoin duuni,” Viljakainen hörähti.

Myöntelin, että tämä oli ihan mukava etu.

Olin paennut Erosen luokse oikeastaan epäonnisen sattuman johdosta. Meillä oli tullut vaimon kanssa pientä kinaa roskapussista. Tai oikeammin roskapussista ja vaatekeräykseen menevästä pussista. Vaimo oli aamulla siivonnut vaatekaappiaan ja pakannut vaatteet mustaan jätesäkkiin ja jättänyt sen oven suuhun. Samaiseen ovensuuhun minä olin myöhemmin tiputtanut jätesäkin, joka oli täynnä Luukaksen kakkavaippoja. Päiväkävelylle lähtiessäni vaimo huikkasi, että vie samalla pussi vaatekeräykseen. Minä vein. Saavuin kotiin hyvällä tuulella ja pussia kevyempänä.

”Etkö vienytkään sitä pussia sinne vaatekeräykseen?” vaimo uteli, kun olin ulko-ovella.

”Vein, vein,” sanoin hyväntuulisesti.

”Mikäs tossa ovella röhnöttää?”

”Se on se roskapussi.”

”Ei jumalauta! Kuka tollo vie roskapussin vaatekeräyslaatikkoon?”

”Näinkö kävi?”

”Miten sä et voi tajuta kuskaavasi roskapussia vaatekeräykseen? Kiva, nyt sille joka tyhjentää sitä, niin tulee haiseva roskapussi vastaan.”

”Enhän mä tahallani…”

”Sä meinaat lähettää kakkavaippoja köyhille lapsille vai?”

Tunnelma kotona happani, kun tämä väärinkäsitys valkeni. Katsoin paremmaksi vetäytyä lasten yöpuulle siirtymisen jälkeen Erosen pihakeinuun.

”No hemmetti! Haetaan se pois,” murahti Viljakainen kuultuaan tarinani.

Epäilin, tokko tämä olisi mahdollista.

”Onhan meillä toi Eronen. Sehän mahtuu, vaikka avaimenreiästä. Kyllä se yhteen vaatekeräyslaatikkoon mahtuu.”

”Jo vain mahdun!”

Päätimme lähteä kaljatölkkeinemme ja Eronen viinipulloineen epäonnisen vaatekeräyslaatikon luo. Eikä aikaakaan, kun Viljakainen asetteli Erosta laatikkoon. Kävi kuitenkin ilmi, että Eronen oli liian pitkä eikä häntä mahtunut täysin sujauttamaan sisään laatikkoon.

Viljakainen kiroili. Erostakin harmitti. Itse jo hieman katselin ympärilleni ja mietin, oliko tämä sittenkään niin kovin hyvä ajatus.

”Mulla on fiudessa Itä-Helsingin yleisavain ja hitsausvälineet. Jos eka revitään toi auki ja sitten hitsataan takas kii,” Viljakainen ehdotti.

”Hyvä ajatus!” Eronen innostui.

Toppuuttelin. Viljakainen oli kuitenkin lähdössä, kun paikalle kurvasi poliisiauto.

”Mitäs täällä tapahtuu?” kysyi autosta nouseva nuori poliisimies.

”Me yritetään saada tota Uffin boksii auki. Pystyks jeesaa?” Viljakainen sanoi.

Nuori konstaapeli selkeästi hieman tuohtui, että Viljakainen ei ottanut hänen arvovaltaansa tosissaan.

”Kuulkaas nyt…” hän aloitti.

Toinen konstaapeli kuitenkin keskeytti hänet.

”Onks se Viljakainen?”

”Kato Reinikainen! Onpa kiva nähdä pitkästä aikaa,” Viljakainen innostui.

Ilmeisesti ilo oli molemminpuolinen. Paljastui, että Reinikainen ei ollut oikeasti Reinikainen vaan Tossavainen. Viljakainen ja Tossavainen olivat vanhoja joukkuekavereita. Nuorempi konstaapelikin hämmentyi tästä hieman ja jäi seurailemaan tapahtumia.

”Mitäs te täällä puuhailette?”

”Me yritetään saada tota boksii auki, kun ton Lajusen kakkavaippapussi on siellä sisässä.”

”Meinasitko lähettää pampersseja Intian lapsille vai?” Tossavainen kysyi minulta. Muiden mielestä tämä oli hauskaa, itse en löytänyt huumoria.

”Jahas, jahas. Oletteko kokeilleet, että mahtuisiko hän sisään?” kysyi Tossavainen ja osoitti Erosta.

Vakuutimme, että olimme. Viljakainen ehdotti uudelleen, että voisimme käyttää sorkkarautaa, joka oli hänen autonsa takaluukussa.

”Mitä, jos ruuvaisimme kannen irti? Silloin tämä teidän kaverinne mahtuisi sinne. Laitetaan se sitten takaisin,” nuorempi konstaapeli ehdotti.

”Kerrankin sulla välähti,” sanoi Tossavainen.

Niin päädyttiin siihen, että luukku ruuvattiin hetkellisesti virkavallan voimin pois paikaltaan ja sujautettiin Eronen sisään. Pian Erosen naama tupsahti luukun suulle nenäänsä pidellen.

”Löytyi,” hän sanoi ja heitti roskapussin ulos. Sitten vedettiin puolestaan Eronen ulos ja luukku ruuvattiin paikalleen. Saimme vielä virkavallalta kyydin takaisin Erosen luokse. Erosen luona päädyimme siihen, että käymme viemässä oikean pussin kierrätykseen. Näin toimimme ja kun tämä oli tehty totesimme, että oli aika painaa päät tyynyyn.

Kotiin saavuttuani en malttanut olla herättämättä nukkuvaa vaimoa.

”Käytiin poikien kanssa hakemassa se pussi pois,” sihisin hänen korvaansa.

Vaimo katsoi minua hetken.

”Luukas nukahti just vartti sitten, kun se oli huutanut kolme tuntia,” hän sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen.  

Itse kömmin nukkumaan Hertan huoneen leikkitelttaan.  

Sumpin pihinää Syrjäkylällä: ”Hei feministi sika, follaa mua!”

Muutimme perheen kanssa Syrjäkylään aika vast’ ikään. Olemme viihtyneet kyllä todella hyvin. Helsingin keskustaan on vain reilun vartin matka. Koronan takia emme ole ehtineet pitää tupareita. 

Ainoa harmillinen puoli täällä Syrjäkylällä on ollut se, kun olen alkanut pitämään blogiani niin minusta on tullut jonkin sortin paikallinen julkimo. Tähän en ole oikein tottunut, että kun lähden kauppareissulle verkkareissa, niin paikalliset kuiskuttelevat ja luovat uteliaita katseita.

Syrjäkylällä on paljon lapsiperheitä. Tutustuimme hiekkalaatikolla Kiepin perheeseen. Kiepeillä on kaksivuotias pieni mies. Hänen nimensä on Wayne. Kummastelin vähän nimeä, mutta perheen isä Paavo selitti nimen juontuvan hänen kiekkotaustastaan.

“Nimi on enne,” Paavo kertoi. 

Paavo on kovasti ollut tohkeissaan, kun pikku-Wayne on tykästynyt liukumäen laskemiseen. Portaat ovat kuulemma hyvää oheisharjoittelua luistelua varten. Paavo itse näyttää siltä, että ei ole viimeiseen kymmeneen vuoteen syönyt lainkaan sokeria tai rasvaa. Olen vähän kateellinen tämän kaltaisesta itsehillinnästä.

Samaisella hiekkiksellä käy myös Paavon Kara-vaimo. Kara on entinen miss Syrjäkylä ja hän on nyt naimisissa Paavon kanssa, joka on entinen kiekkoilija, mutta nykyään syrjäkyläläinen putkimies.

“Moikka! Mä oon Kara. Mä oon kans influensseri,” hän sanoi, kun esittäydyimme.

“Mikä olet?” 

“Influensseri. Mä pidän kans sellasta vlogii. Enemmä sellasta hyvinvointii ja sellast. Follaa mua instas esim. Mä oon siel sellasel nimel ku Karan kiepit.”

“Okei. Pitää ehdottomasti tutustua.” 

Viime viikon blogikirjoitukseni aiheutti kovasti keskustelua kylällä. Keskustelua ei syntynyt niinkään Internetin keskustelupalstoilla kuin ihan tavallisessa kassajonossa. Turvaväliä oli onneksi vaadittava määrä vaan silti tunsin tarvetta paeta tilanteesta.

Kävi nimittäin, että hiekkalaattikotuttumme Waynen äiti Kara yhytti minut kassajonosta, kun olin ostamassa purukumia. 

Haistoin vaaran jo kaukaa. Karan hajuveden tuoksu kantautui jo monen hyllyvälin takaa. Hän oli pohtimassa, minkä proteeinipatukan ottaisi, kun minä menin karkkiosastolle ostamaan purukumia ja matkaani tarttui purkan lisäksi suklaalevy. 

Jonottelin rauhassa, kun ensin tuli tuoksu ja sitten kuului ääni:

“Helou! Oot sä follannut mua jo?”

Tervehdin reippaasti ja esitin yllättynyttä. Samaan hengenvetoon pahoittelin, että en ollut vielä ehtinyt seuraamaan.

“Käy follaa, mutta onpa hyvä, että näin sinut!”

“Ai miksi?”

“Kuule. Luin sen sun viime viikon postauksesi ja vakavilla asioilla ei kyl pitäis leikkii.”

Sitten hän kertoi tarinan pieleen menneestä äitienpäivästä. Ensiksi hänet oli pakotettu viettämään äitienpäivää anoppilaan. Hänet tultiin herättämään kello seitsemän, koska anoppi heräsi aikaisin. Itse Kara kertoi nukkuvansa arkisin kello kahdeksaan.

“Nyt mä jouduin sit herää jo kello seittemältä ja Wayneki oli siellä. Ei yhtää sellast romantic.”

Tästä Kara oli jo närkästynyt.Varsinainen lahja oli Karalle sitten piste iin päälle. Hän oli toivonut uutta kelloa tai timanttikorvakoruja, mutta sen sijaan Kara sai uuden vedenkeittimen. SIlloin Karalla oli keittänyt yli. 

“Siin ei kyl sellaset kriisiviestintä-jutut auta. Tosi ilkeetä huumoria. Sä oot törkee!”

Pahoittelin kovasti, mutta tämä ei tuntunut liennyttävän Karaa. Wayne ei kuulemma saa enää leikkiä lastemme kanssa.

“Sä oot tollanen…” hän mietti hetken ja sanoi: “Feministi sika.”

“Anteeksi, mikä olen?” 

“No tollanen naisten sortaja.”

Opettaja minussa tahtoi hänelle selventää, että oikeasti feministi ei tarkoittanut tätä. Mutta aistin sekä kassaneidin että rouva Kiepin katsovan minua niin moittivasti, että oli parasta poistua paikalta.

Seuraavana päivänä näin Waynen ja Paavon hiekkalaatikolla. Paavo oli väsyneen näköinen. 

“Meni kyllä noi lahjahommat pieleen,” hän sanoi.

Paavo oli kuulemma joutunut nukkumaan äitienpäivästä lähtien leikkimökin lattialla. Tsemppiä Paavo!  

Petri Lajunen allekirjoitus