Ah kesää, ah elämää!
Joskus ihan vahingossa vaan, niin voi päästä sanomaan. Joskus keskellä kesää niin kuin nyt. Silloin, kun kesä on kukkeimmillaan, kun tirisevä broileri tuoksuu pallogrillissä, istut vanhempien pihakeinussa, katsot sinistä taivasta. Jossain taivaan sinessä leijailee pääskyjä. Lapset leikkivät sopuisasti uima-altaassa ja hetken tunnet olevasi hyvä isä ja aviomies, kun olet antanut vaimolle hetken aikaa hengähtää viemällä lapset mummolaan.
Minulla oli sellainen hetki. Sitten soi puhelin ja siellä oli Kara Kieppi.
”Moikka! Kiva kuulla susta,” Kara aloitti.
”Minusta? Sinähän minulle soitit.”
”So truu. Mut kuule mä soittelin sulle näitten sun nii ku kehonhallintaongelma kanssa,” Kara sanoi.
”Aha. Keltäs tällaisia kuulit?”
”No toi Nortsu puhu. Mut kuule mun puistojumppa campilla ois potti.”
”Mikä olisi?”
”Potti.”
”Ahaa. Mikäs tämä tällainen on?”
”Sellanen rasvaton peppu in five weeks – juttu.”
Lupasin Karalle, että ehdottomasti pohdin asiaa. Samaan hengenvetoon totesin myös, että ongelma-alue ei minulla välttämättä ollut juuri takapuoleni rasvapitoisuus.
Puhelu latisti tunnelmaa, mutta toden teolla se latistui, kun vaimon kuva ilmestyi puhelimeni näytölle. Nyt siis tarkennan, että vaimon kuva ei latistanut tunnelmaa vaan se, mitä tuleman piti.
”Moikka kulta,” aloitin iloisesti.
”Oot sitten kaapittanut likaiset astiat,” vaimo vastasi äänellä, joka puhalsi jostain Siperiasta.
Olin ennen lähtöä mummolaan kaapittanut kiireellä astiat pesukoneesta. Olin hetken pohtinut mahtavatko olla likaisia, mutta vaikuttivat sen verran puhtailta, että päädyin laittamaan astiat kaappiin.
”Oho,” vastasin älykkäästi.
”Tosi kiva näitä likaisia astioita metsästää ympäri keittiötä ja laittaa takaisin pesukoneeseen,” vaimo sanoi ääni raivosta kihisten. ”Tää nyt ei hirveesti rentouttanut mua.”
”Sori.”
”Miten sä et kattonut yhtään, että ne on likaisia?”
”Ne näytti puhtailta,” änkytin.
”Eihän se pesukone ollut edes täynnä. En kai mä nyt vajaita koneellisia pese. Täällä ei ole kyllä muuta vajaata kuin sinä.”
Kuulin, että kierrokset nousivat taajuuksien toisessa päässä. Olin kuin peura ajovaloissa, mutta sain sentään kysyttyä, voisinko tehdä asialle nyt jotain.
”Et,” kuului vastaus ja sen jälkeen keskustelinkin hälytysäänen kanssa.
Laitoin puhelimen taskuun. Hetki oli kadonnut ja lapsetkin alkoivat riidellä kylpyankasta.
paivaperho.wordpress.com 