Kuka, mitä, miksi, häh?

Olen Petri Lajunen. Perheen isä, opettaja ja kirjoittaja. Tutkimusmatkani jokaisella polulla on kesken ja joka päivä opin uutta. Ja tämä on minun blogini.

Opiskelen äidinkielen opettajaksi ja näitä kahta viimeksi mainittua eli isyyttä ja kirjoittamista päivittäin. Olen aina rakastanut kirjoittamista ja tarinoita, mutta vihannut kielioppia. Kukapa olisi uskonut, että opetan jonain päivänä possessiivisuffiksia. Sen ei pitänyt olla minun juttuni.

Olen nuoresta asti harrastanut pallopelejä ja voimailua. Sattuneesta syystä harrastaminen on toukokuun 2016 jälkeen vähentynyt huomattavasti. Täydellisen ihana tyttäremme syntyi keskellä helteistä toukokuuta ja valoittava poikamme saapui tuomaan valoa kesken pimeimmän syksyn isäinpäivänä 2018.

Silti yhä vieläkin nautin tavattoman paljon, kun tunnen puhtaan jään tuoksun nenässäni ja tumma kiekko sanoo: ”klak” osuessaan jään pintaan. Tai siitä, kun tunnen malmin painon selässäni tai rintaani vasten.

Samalla tavoin nautin siitä, kun sanat osuvat kohdilleen. Putoilevat paikoilleen kuin ensilumi maahan.

Miksi?

Kirjoitan, koska liian vähän löytyy sellaisia juttuja, joita itse haluaisin lukea. Se on ymmärrettävää. Elämmehän 24/7 yhteiskunnassa, jossa aikaa rauhalliselle jutun rakentelulle on usein liian vähän.

Minä ajattelen niin kuin edesmennyt toimittaja Perttu Häkkinen, että jutut ovat kuin taideteoksia. Niitä lukiessa voi oivaltaa jotain uutta. Uskon, että taitavasti rakennettu juttu, jossa kuvat ja teksti kulkevat käsi kädessä on kuin hyvä musiikkikappale.

Mitä?

Pyrin käsittelemään blogissani asioita viihdyttävästi ja huumorin keinoin. Esimerkkinä tästä kirjoitin suhteellisen kuivan jutun median murroksesta.

Huumoria olen käsitellyt aiemminkin kuolemanvakavasti. Sillä huumori niin kuin Palmukin ovat tärkeitä minulle. Aiheeni löytyvät niin yhteiskunnasta, urheilusta kuin kirjallisuudestakin.

Tämä on matkan alku ja toivon, että niin minä kuin bloginikin kehittymme ajan kanssa. Yhdessä teidän kanssanne.

Ai niin…

Vaikka kuvani ovat usein mustavalkoisia niin maailmani ei ole.

Sumpin pihinää Syrjäkylällä: Kaljaa auringonnousuun

Tiedättekö, että auton vaihto saattaa aiheuttaa äkillistä kaljuuntumista ja hiusten lähtöä. En voi sanoa, että minua ei olisi varoitettu, mutta silti se iski kuin raskaansarjan nyrkkeilijän oikea koukku leukaperiin tai salama kirkkaalta taivaalta. Asia nimittäin tuntuu olevan niin, että kolmea lasta ei saa mahtumaan farmari-auton takapenkille.

Kävin koeajamassa Skoda Kodiaqin. Se oli rakkautta ensisilmäyksellä. Tätä vaihtoa olin suunnitellut viimeiset kolme vuotta ja päättänyt, että seuraava automme olisi Skoda Kodiaq. Mutta vaikka Skoda Kodiaqin takapenkillä mahtuisi karhu nukkumaan kevyesti talviuniaan, niin kolmea lasta ei sinne saa mahtumaan, jos nämä istuvat turvaistuimissa.

Mielessäni on alkanut välkkyä mielikuva, kun ajan yksikseni perhemarketin pihaan ajaen Ford Smaxia tai Volkswagen Tourania tai jotain muuta tila-autoa, ja jokainen marketin pihalla oleva kääntyy tuijottamaan minua. Mielessään heistä jokainen miettii, että tuossa menee faija isolla äffällä. Tämän mielikuvan takia olin tahtonut välttää vastaavan luokan tila-autoja viimeiseen asti. Näyttää kuitenkin siltä, että tila-auto it is!

Näissä hieman surullisissa tunnelmissa soitin Viljakaiselle, jonka kanssa olin sanan, jos toisenkin vaihtanut autoista.

”Ei helvetti,” hän sanoi kuultuani tilanteesta. ”Nyt lähdetään retkeilemään.”

Vastustelin. Retkeily kuulosti mukavalta ajatukselta. Mietin mielessäni, kuinka joisin kaljaa auringon nousuun. Ainoa este matkassa oli se, että miten kommunikoisin asian vaimoni kanssa, joka oli ties monennellako viikolla raskaana. Jääkiekkotermein taklasin tämän sanomalla, että Viljakainen tarvitsi hieman juttukaveria, kun kotona meni huonosti ja voisin ottaa Hertan mukaan. Hertta oli pitkään inttänyt, että pääsisi viettämään yön teltassa.

Illalla tekstasin Viljakaiselle, että poistumislupa oli myönnetty minulle ja Hertalle.

”Yes boss. Aamulla lähtö kymmenen sharp,” Viljakainen ilmoitti.

Se, on melkein Hertan lounasaika mietin ja kävin nukkumaan.

Petri Lajunen allekirjoitus

Sumpin pihinää Syrjäkylällä: Kerro terveiset lapsille

Minulla on ollut parisen viikkoa hiljaiseloa blogin kanssa. Syypäitä tähän ovat opintoni sekä Mehu Erosen juomattomuus. Hän on viimeiset kaksi viikkoa juonut vain alkoholitonta viiniä. Luulen, että tämä viimeinen kaipaa hieman selvennystä.

Kaikki alkoi tosiaan kaksi viikkoa sitten, kun Viljakainen soitti minulle.

”Missä oot?” hän aloitti.

Ilmoitin olevani kotona. Hän taas kertoi, että tulisi hakemaan ja pian huomasinkin istuvani Viljakaisen autossa matkalla Erosen luo. Kun saavuimme Erosen luo, hän istui pihakeinussa murhemielin baskeri vinossa. Hän sormeili kynsiään ja silmät punoittivat.

”No missä se on?” Viljakainen murahti.

”Olohuoneessa.”

Viljakainen lähti päättäväisesti sisään. Seurasin kannoilla. Olohuoneessa suurella viininpunaisella samettisohvalla istui miellyttävä kasvoinen nuorukainen. Hän vaikutti latinolta. Hän tervehti meitä iloisesti. Viljakainen ei vastannut tervehdykseen vaan otti miehen palomieskantoon olkapäälleen ja kantoi ulos. Nuori mies vaikutti niin häkeltyneeltä, että ei osannut edes vastustella.

Pian Erosen vaimo syöksyi alakertaan Viljakaisen perään.

”Antonio, Antonio,” hän huusi. ”Mitä te teette?”

”Nyt lähtee tää kundi joraa jonnekin muualle,” Viljakainen ilmoitti.

Ja niin lähti sekä Antonio, joka oli rouva Erosen capoeira-opettaja sekä rouva Eronen pinkkeine matkalaukkuineen. Lapset sekä talo jäivät paikalleen. Pihaportin saranat vain narisivat, kun hiljaisuus laski.

”Mitä hemmettiä?” kysyin.

Erosen vaimo oli tuonut tämän hidalgon kotiinsa. Rouva ilmeisesti kärsi jonkinlaista kolmenkymmenen ikävuoden kriisiä ja oli rakastunut itseään kymmenen vuotta nuorempaan capoeira-opettajaan.

”Jo vain, minä hieman ihmettelin, kun ne capoeira-tunnit eivät loppuneet edes korona-aikaan.”

”Ettei ois tanssittu vaan mamboa,” Viljakainen heitti.

Eronen katsoi häntä myrkyllisesti ja Viljakainen hiljeni.

Siitä illasta lähtien olen istunut Erosen pihakeinussa iltaisin ja yrittänyt auttaa miestä mäessä. Samoin on tehnyt Viljakainen. Viljakainen ja minä olemme vuorotellen nukutelleet Erosen lapsia, että hän saisi kirjoittaa iltaisin. Sen jälkeen olemme parantaneet maailmaa pihakeinussa juoden alkoholitonta punaviiniä ja katsellen vähitellen pimenevää kesätaivasta.

Ukon päivä on ohitettu. Linnut aloittavat pian syyslaulunsa. Jotkut ovat lähteneet jo etelään, lyhyen pohjoisen vierailunsa päätteeksi.

PS

Taisin aiemmin kirjoittaa, kuinka vein roskapussin Uffin laatikkoon, kun piti viedä roskapussi roskalaatikkoon ja Uffin pussi Uffin laatikkoon. Tällä kertaa vein ennen kauppareissua Uffin pussin roskalaatikkoon ja kaupan pihassa ihmettelin, että mihin oli pussi kadonnut. Vaimolle en ole tästä viitsinyt kertoa.

Älkää kertoko tekään!

Petri Lajunen allekirjoitus

Sumpin pihinää Syrjäkylällä: Väärin kaapitettu

Ah kesää, ah elämää!

Joskus ihan vahingossa vaan, niin voi päästä sanomaan. Joskus keskellä kesää niin kuin nyt. Silloin, kun kesä on kukkeimmillaan, kun tirisevä broileri tuoksuu pallogrillissä, istut vanhempien pihakeinussa, katsot sinistä taivasta. Jossain taivaan sinessä leijailee pääskyjä. Lapset leikkivät sopuisasti uima-altaassa ja hetken tunnet olevasi hyvä isä ja aviomies, kun olet antanut vaimolle hetken aikaa hengähtää viemällä lapset mummolaan.

Minulla oli sellainen hetki. Sitten soi puhelin ja siellä oli Kara Kieppi.

”Moikka! Kiva kuulla susta,” Kara aloitti.

”Minusta? Sinähän minulle soitit.”

”So truu. Mut kuule mä soittelin sulle näitten sun nii ku kehonhallintaongelma kanssa,” Kara sanoi.

”Aha. Keltäs tällaisia kuulit?”

”No toi Nortsu puhu. Mut kuule mun puistojumppa campilla ois potti.”

”Mikä olisi?”

”Potti.”

”Ahaa. Mikäs tämä tällainen on?”

”Sellanen rasvaton peppu in five weeks – juttu.”

Lupasin Karalle, että ehdottomasti pohdin asiaa. Samaan hengenvetoon totesin myös, että ongelma-alue ei minulla välttämättä ollut juuri takapuoleni rasvapitoisuus.

Puhelu latisti tunnelmaa, mutta toden teolla se latistui, kun vaimon kuva ilmestyi puhelimeni näytölle. Nyt siis tarkennan, että vaimon kuva ei latistanut tunnelmaa vaan se, mitä tuleman piti.

”Moikka kulta,” aloitin iloisesti.

”Oot sitten kaapittanut likaiset astiat,” vaimo vastasi äänellä, joka puhalsi jostain Siperiasta.

Olin ennen lähtöä mummolaan kaapittanut kiireellä astiat pesukoneesta. Olin hetken pohtinut mahtavatko olla likaisia, mutta vaikuttivat sen verran puhtailta, että päädyin laittamaan astiat kaappiin.

”Oho,” vastasin älykkäästi.

”Tosi kiva näitä likaisia astioita metsästää ympäri keittiötä ja laittaa takaisin pesukoneeseen,” vaimo sanoi ääni raivosta kihisten. ”Tää nyt ei hirveesti rentouttanut mua.”

”Sori.”

”Miten sä et kattonut yhtään, että ne on likaisia?”

”Ne näytti puhtailta,” änkytin.

”Eihän se pesukone ollut edes täynnä. En kai mä nyt vajaita koneellisia pese. Täällä ei ole kyllä muuta vajaata kuin sinä.”

Kuulin, että kierrokset nousivat taajuuksien toisessa päässä. Olin kuin peura ajovaloissa, mutta sain sentään kysyttyä, voisinko tehdä asialle nyt jotain.

”Et,” kuului vastaus ja sen jälkeen keskustelinkin hälytysäänen kanssa.

Laitoin puhelimen taskuun. Hetki oli kadonnut ja lapsetkin alkoivat riidellä kylpyankasta.  

Petri Lajunen allekirjoitus

Syrjäkylän juhannussauna

Sain kutsun juhannussaunaan Eroselta. Hän sanoi, että nyt kyllä kannattaisi tulla nimittäin paikalle tulisi tietokirjailija Risto Pulkkinen, joka on kirjoittanut kirjan Suomalainen kansanusko. Hän perehtynyt suomalaiseen kansanuskoon ja Eronen luonnehti, että Pulkkinen olisi erinomainen vieras nimenomaan juhannussaunaan.

“Totta kai tulen,” vastasin.

“Jo vain. Kuule sillä Pulkkisella on pari toivetta ja sinä voisit hoitaa ne.”

Niinpä niin! Perinteiseen juhannussaunaan kuuluu muun muassa pyhästä lähteestä kannettu vesi sekä leppäpuusta tehdyt halot. Erosen mökin lähellä oli lähde, josta kannoin veden saunaan. Halot sain kuin sainkin kokoon liiteristä. Tämän jälkeen kaivoin vihtaan ainekset kaikista mahdollisista löytämistäni lehtipuista. Kun sauna humisi lämpimänä, jäin istumaan ja odottamaan saunan kuistille, että Eronen ja Viljakainen sekä kunniavieraamme saapuivat.

Järvelle katsellessani ajattelin, kuinka ihanan kaunista tämä alkukesä on. Huokaisin, ja kesken huokaukseni kolmikko olikin paikalla. Esittäydyimme ja lähdimme kylpemään.

Lähteestä kannettu löylyvesi sihahti, kun heitin vettä kiukaalle. Sauna oli lämmitetty tarkasti Pulkkisen ohjeiden mukaan. Löylyt tuntuivat niin jumalaisilta, että ehkä tässä olikin jotain pyhää, mietin. Siinä me istuimme neljä miestä rivissä lauteilla ja heitimme pyhää vettä kiukaalle. 

“Mikä vitun keskikesän juhla tää muka on?” Viljakainen kysyi. “Kesä alkaa kesäkuun alussa ja pari viikkoa siitä, niin vietämme keskikesän juhlaa. Täh?”

Istuimme hiljaa. Eronen ja minä tiesimme, että kysymys ei ollut esitetty meille.

“Luulen, että suomalaisilla ei ole ollut tällaista vuoden pisimmän päivän juhlaa. Meillä on ollut Ukon vakkojen juontiloppukeväästä tai alkukesästä. Riippuen siitä, miten oltiin päästy kylvämään ja sitten oletettavasti tämä Karhun päivä heinäkuun puolen välin tienoilla,” Pulkkinen kertoi rauhallisesti. “Mä luulen, että meillä ei ole ollut vuoden pisimmän päivän juhlaa, koska kansa ei ole edes pystynyt laskemaan, milloin on vuoden pisin päivä.”

“Mitä helvettiä me sitten oikein juhlitaan? Lajunen, missä on bisset?” Viljakainen kysyi.

“Älä huolikaan, minulla on punaviiniä,” virkkoi Eronen.

“Hyi. En mä bastussa mitään vineton litkuu litki.”

“Ennen kristillistä juhlaa juhannuksen tienooseen on varmasti siltiliittynyt hyvin vahvaa magian harjoittamista. Siinä hengessä, että kun luonto on kaikkein kukostavimmillaan, niin sitä luonnon voimaa ikään kuin värvätään itselle ja tuleviin tarpeisiin.”

Kuuntelimme korvat höröllä Pulkkisen kertomusta siitä, kuinka vanhalla kansalla oli tapana harjoittaa magiaa nimenomaan alkukesästä. Kristillisenä aikana sitten nämä monet tavat ovat keskittyneet juuri juhannukseen.

“Karhunpäivätkö ovat sitten olleet ihan oikea keskikesän juhla?” kysyin.

“Kyllä mä näin sen haluaisin nähdä. Heinäkuun puolella luonto alkaa olla aika loppuun kasvanut, mutta silloin tilastollisesti on ollut kesän lämpimin ajankohta. Alkukesän raivokas kasvu ja vihreys ovat epäilemättä tuottaneet sellaista ajattelua, että samaa kasvuvoimaa värvätään meihin ihmisiinkin,” vastasi Pulkkinen. “Silloin kerättiin naapurin pellolta heiniä. Ne kuivatettiin ja syötettiin talven mittaan karjalle ja kerättiin kastetta. Magiaa harrastettiin mitä moninaisimmilla tavoilla varmasti joka talossa.”

Viljakainen ilmoitti menevänsä uimaan. Munasillaan kuulemma. Itse ujostelin ja vedin simmarit jalkaan. Luovutettuamme talviturkit palasimme saunan lämpöön. Viljakainen heitteli klapeja uuniin.

“Miks nää puut on tätä leppää?” Viljakainen kysyi osoittaen kysymyksensä minulle.

“Leppä on koettu väekkääksi eli puuksi, jossa oli tuonpuoleista voimaa. Leppä tulee esille monissakin maagisissa yhteyksissä. Leppä on yhdistetty sieluun,” Pulkkinen vastasi puolestani.

“Ai miks?” kysyi Viljakainen, joka kapusi takaisin lauteille.

“Se tulee siitä, että kun lepän katkaisee niin se punertuu se leikkauspinta. Mahla muuttuu ihan verenpunaiseksi ja joissain sukulaiskansojen kielissä leppä on ihan sielupuu.”

“Aha,” sanoi Viljakainen ja kehoitti minua lyömään löylyä.

Istumme hiljaa. Tulen humina ja hiljaisuus seuranamme katsomme edessämme avautuvaa maisemaa. Mieli lepää. Tätä on taas odotettu pitkä talvi ja viimein se on tässä.

“Kohta se on taas talvi ja odotamme, että joulupukki tulee,” huokaisen.

“Ei täällä oo ku yks tonttu ja se oot sä,” Viljakainen sanoo. “Oisko tää Lajunen sellainen saunatonttu, häh?”

“Saunatonttu oli kyllä aika kova tonttu. Saunanormit oli tiukat ja niiden kontrolloija oli vastaavasti hyvin räyhäkkä olento,” Pulkkinen sanoi.

“Minun mummoni kertoi aina tonttutarinoita minulle ja tuntui, että hän itsekin uskoi niihin,” sanoin.

“Milloin mummosi oli syntynyt?” Pulkkinen kysyi.

“1920-luvulla.”

“Tosi hienoa, että olet päässyt kuulemaan niitä. Minulta on kysytty, mihin tämä tonttuperinne on hävinnyt. Yksi olennainen kysymys on maaltamuutto, se kerrontayhteisö hajosi ja toinen on keinovalo tietysti. Tonttujahan nähtiin yleensä hämärissä. Samalla lailla tuli sähkökiukaat eikä tullut enää häkämyrkytyksiä, jotka ovat tonttunäkyjä varmasti provosoineet.”

Mielenkiintoista. Heitin vettä kiukaalle. Hiki valui pitkin nenän päätä. Viljakainen tarttuu vastaan ja alkaa hakata selkäänsä.

“Onpa kummallinen vasta? Tässähän on kaikenlaista puuta. Eiks nää oo yleensä koivua? Mikäs juttu tässä on takana?” hän kysyy ja katsoo Pulkkiseen.

“Tätä eivät varmasti miehet niinkään harrastaneet, mutta naiset pyrkivät vastomisella kohottamaan seksuaalista viehätysvoimaansa. Se oli tarkkaa puuhaa. Vasta piti tehdä mahdollisemman monesta lehtipuulajista, jotta niiden kaikkien elinvoima saataisiin vihtomisen kautta,” sanoi Pulkkinen.

Viljakainen nyökkäsi. Hän katsoi hetken vihtaa ja alkaa läiskiä minua selkään.

“Tästä sulle elinvoimaa.”

Saunan ja uimisen jälkeen istumme saunan kuistilla ja katselemme järvelle. Eronen juo viiniä, minä olen hankkinut meille muille oluet sekä lähdevettä.

“Liittyykö tähän olueeseen jotain symboliikkaa vai oliko se vaan hyvän viljavuoden tai rikkaan talon merkki?” kysyn.

“Tavattoman hyvä kysymys. Tämä oluen juominen on tänä päivänä arkipäiväistynyt. Eihän sitä ennen ollut varaa juoda joka päivä. Se oli rituaalijuoma,” Pulkkinen sanoi.

Kohotimme maljat ja toivotimme hyvää juhannusta. Jossain kukkui käki. Järven pinta oli tyyni.

Hyvää juhannusta!

Sumpin pihinää Syrjäkylällä: Luotettavaa autokauppaa

Lauantaina vietimme Hertan syntymäpäiviä puutarhajuhlien merkeissä. Omenapuun kukat loistivat kauniin valkoisina ja aurinko paistoi kuin Jaffa-pullon kyljessä sinisellä taivaalla, jossa vaelsi vain muutama eksyksissä oleva pilven tapainen.

Kesken juhlien puhelimeni soi. Se oli Viljakainen, joka kyseli iltaa istumaan Mehu Erosen luokse. Ehdotin, että kun lapset sekä vaimo ovat tainnutettu, niin voisin tulla.

”It’s a deal,” sanoi Viljakainen ja puhelin piippasi jo korvaani vasten.

Oli muuten mukavat juhlat. Anoppikin oli paikalla, ja siltikin oli mukavat. Vaimo oli taikonut Frozen-kakun, jonka päällä oli kaikkien pikkutyttöjen jumaloima Elsa sinisine hameineen. Pääruuaksi oli hodareita ja jälkkäriksi kakkua ja pullaa. Söin hyvällä halulla sekä pää- että jälkiruokaa.

Istuessani Erosen pihakeinussa puhelimeeni pamahti vaimon sukulaisten lähettämiä kuvia. Kauhistuin.

”Minähän näytän ihan hemmetin lihavalta!” huokaisin.

”Totta!” tuumasi Eronen.

”Sähän ootkin vähän pullukka,” sanoi Viljakainen.

”No enkä ole…” yritin.

”Älä lässytä. Mee lenkille,” Viljakainen opasti.

”Älä huolikaan, lihavat ovat leppoisia,” lohdutti Eronen.

Synkistelin.

”No älä ala poraa. Kuulitteks te, että Ulla jäi eläkkeelle?”

Tiedustelin, että kuka tämä Ulla mahtoi olla.

”Ulla on teräsdaami. Se on ollut Syrjäkylän päiväkodin johtaja aina. Nyt se jäi eläkkeelle. Ei oo enää se talo entisensä. Ulla oli sen talon sydän.”

”Niin oli,” yhtyi Eronen.

Harmittelin asian laitaa. Viljakaista harmitti vielä enemmän. Heille oli syntymässä myöskin vauva.

”Korona-vauva,” Viljakainen tiedotti.

Nyt ei olisi Ulla johtamassa Syrjäkylän päiväkotia. Viljakainen epäili, että tulisiko hommasta mitään, kun Ulla oli poistunut. Ullan poistuminen ei toki ollut ainut, joka Viljakaista harmitti. Oli nimittäin niin, että he olivat hankkimassa uutta autoa.

”Tarvitaan isompaa, koska perhekin kasvaa. Tai on meillä mun vauva, mutta daami tarvii sellaisen kauppakassin.”

Viljakainen oli alustavasti katsellut Volvoa ja näyttänyt vaimolle muutaman vaihtoehdonkin.

”Kiisseleitä. Vähän ajettuja. Kaikki herkut. Ai että. Itekin funtsin, että pitäiskö skaffaa uus fiude.”

”Mitä jaffasta?” kysyi Eronen.

”Ei ku skaffaa. Hankkia,” Viljakainen sanoi.

Perjantaina oli kuitenkin käynyt niin, että vaimo oli soittanut kesken työpäivän Viljakaiselle ja kertonut löytäneensä unelmiensa auton. Viljakainen oli aistinut vaaran. Hänen tullessaan kotiin oli pihassa seisonut…

”Tittidii… valkoinen Smart. Ei jumalauta,” sanoi Viljakainen ja korkkasi oluen.

”Älä huolikaan, meitä Tervolassa asui kymmenen 20 neliön mökissä,” lohdutti Eronen. ”Kyllä on Smart hyvä perheauto.”

”No ei perkele ole,” Viljakainen sähisi.

”Oliko vaimosi ostanut auton?” kysyin.

”Oli. Mikkosen Karilta.”

”Jo vain! Kari PP Mikkonen, Syrjäkylän luotettavin autokauppias,” Eronen sanoi.

Viljakainen puhisi.

”Jumalauta, menin käymään sen lippatukan luona,” hän sanoi.

Viljakainen oli vaatinut, että kauppa perutaan välittömästi. Kari PP. Mikkonen oli kuitenkin sanonut, että Viljakaisella ei ollut oikeutta perua kauppaa, koska hänen vaimonsa ei ollut alaikäinen eikä syyntakeeton.

”Olisi kyllä hieman kyseenalaista, jos vaimonne olisi alaikäinen,” Mikkonen oli kuulemma sanonut.

Viljakaista ei ollut naurattanut. Hän oli uhannut soittaa poliisit.

”Miksi?” Mikkonen oli ihmetellyt.

”Huijasit naisraukkaa skaffaa tollasen sardiinipurkin, kun piti testaa Volvoa,” oli Viljakainen sanonut Mikkoselle.

Ilmeni, että vaimo oli itse soittanut Mikkoselle ja kysellyt Smartin perään ja tehnyt heti kaupat. Viljakainen oli lähtenyt kotiin.

”Mä en ees mahdu skujaa sitä,” Viljakainen marisi.

Suosittelin Viljakaista rauhoittumaan. Auto se oli Smartkin ja vaimon valinta. Hartiat kumarassa Viljakainen hyvästeli meidät ja lähti kotiinsa. Minäkin lähdin kotiin ja mietin mielessäni, että pitäisi soittaa heti maanantaina Kari PP Mikkoselle.

Petri Lajunen allekirjoitus

Sumpin pihinää Syrjäkylällä: Fittu kundi

Kiepin Kara karautti autolla lähikaupan seinään männä viikolla. Poliisi muistutti häntä sakolla. Joidenkin silminnäkijöiden mukaan hän olisi räplännyt puhelinta ajaessaan. Kara itse kiisti tämän jyrkästi. Konstaapelit Tossavainen ja Jönssön eivät sakottaneet Karaa enempää. Myöhemmin lauantaina Kara oli laittanut Instagramiin päivityksen uusista kynsistään.

Itse olen viettänyt ensimmäisen kesälomaviikon vetäen Syrjäkylän Syrjäytyneet ry:n pitämää kesäleiriä Syrjäkylän koululla. Leirin toiminta alkoi jo sodan jälkeen ja on jatkunut tauotta tähän päivään asti. Lapset ovat matkan varrella vaihtuneet, mutta leiri on pysynyt. Aivan upea perinne, josta on syytä olla ylpeä. Itse hain leirinohjaajaksi, kun määräaikaisena opettajana kesät ovat palkattomia ja työsuhteeni päättyi toukokuun loppuun.

Kesäleirillä on ollut 15 lasta, jotka ovat leirillä kahdeksasta puoli neljään. Viljakaisen Mika laittoi myös poikapuolensa leirille. Markku-pojalla on koulun aloitus edessä elokuussa, joten Viljakainen oli ylipuhunut avovaimonsa lähettämään pojan leirille.

”Perkeleen kiva kundi,” ohjeisti Viljakainen minua.

Viljakainen pyysi, että jos mahdollista voidaan katsoa myös akateemisia taitoja muun toiminnan ohella. Pojan esikoulu ei kuulemma mennyt ihan Viljakaisen eikä pojan äidin toiveiden mukaisesti.

”Koko ajan joku maikka soitteli eskarista. Milloin ei ollut perse pysynyt penkissä ja milloin oli kiroillut. Mä sanoin monta kertaa pojalle, että älä perkele kiroile. Mutta ei uskonut.”

Kun Markku sitten saapui leirille, otin hänet ilolla vastaan.

Esittäydyin ja tiedustelin pojan nimeä.

”Malttu,” poika esittäytyi.

Ilmeni, että tietyt äänteet tuottivat Markulle vielä hieman pään vaivaa. Viljakainen oli ehdottanut, että poika voisi mennä puheterapeutille, mutta vaimo ei ollut vielä suostunut. Kirjaimet kuulemma löytyisivät ajan kanssa. Välillä äänteet osuivat paremmin kohdalleen.

Ensimmäisenä päivänä Markku juoksi pihalle ja huusi minulle:

”Tuu kattoo! Mulkut on vallannu luokan.”

Paljastuikin, että luokkahuoneessa oli iso määrä muurahaisia ja jouduimme vaihtamaan luokkatilaa. Kävin asiasta keskustelemassa rehtori PJ Ruohikon kanssa. Hän oli kestävyysjuoksijan lihaksistolla varustettu, eläkeikää lähestyvä atleetti. Hänen tiukan harmaa katseensa tuntui lävistävän minut, kun koputin ensi kerran hänen oveensa. Aatoksissani olin ajatellut, että kysyisin samalla sijaisuuksia koululta syksyllä, mutta hänen terävä katseensa sai minut häkeltymään.

”Tekö pidätte täällä leiriä tänä vuonna?” hän kysyi, kun koputin oveen.

Myönsin näin olevan. Rehtori tiedusteli, ettenkö saanut lapsia lainkaan kuriin, kun lapset tuntuviat pitävän tänä vuonna kauheaa meteliä. Kyllikin aikana vastaavaa desibelitasoa ei ollut esiintynyt. Olin kuullut Kyllikistä. Eläkkeelle jäänyt Kyllikki oli vetänyt leiriä 30 vuotta ja Syrjäkylän syrjäytyneet ry:n puheenjohtaja oli sanonut, että Kyllikin ote oli ollut välillä liiankin rautainen. Minun otteeni oli näemmä heiveröisempi.

”Pyrimme pitämään pienempää ääntä,” sanoin. Sen jälkeen esitin sujuvasanaisesti tilannekatsauksen muurahaisongelmastamme.

”Jahas,” rehtori tuumasi kuivasti. ”Onko niistä niin kovasti riesaa?”

”Muurahaisia löytyy lasten eväsleipien välistäkin,” selitin.

”Jaa.”

Rehtori kuitenkin suostui antamaan meille toisen luokkatilan. Se oli aivan eri päässä koulua kuin rehtorin huone. Tähän ratkaisuun olimme tyytyväisiä sekä minä että hän. Sijaisuuksien kysely jäi tällä kertaa väliin.

Siirsimme tavaramme toiseen luokkaan ja pidimme vielä yhteisen askarteluhetken ennen kuin lähdimme kotiin. Markku ja muutama muu poika jäivät leikkimään koulun pihan leikkitelineille, kun lähdin kotiin.

Lopen uupuneena pääsin kotiin.  Lueskelin kirjaa riippumatossa, kun rauhani rikkoi puhelimen sointi. Se oli Viljakainen.

”Miten on mahdollista, että Make joutui reksin puhutteluun ennen kuin skole ees on oikeesti startannut?” hän kysyi.

”Mitä on tapahtunut?” kysyin.

”En mä tiedä. Rehtori Nurmikko skulas ja sanoi, että kundi sittaa hänen kansliassaan, koska on käyttänyt alatyylisiä ilmauksia.”

”Rehtori Ruohikko siis,” korjasin.

”Ihan sama, mutta lähde messiin hakee se. Sähän oot vähän niin ku ekspertti.”

Yritin kieltäytyä, koska jälleennnäkeminen rehtori Ruohikon kanssa ei houkutellut minua. Viljakainen ilmoitti olevansa minuutin päässä talomme edessä, joten mutinoilleni ei jäänyt sijaa. Lähdimme takaisin Syrjäkylän koululle ja toden totta löysimme Markun istumasta rehtorin huoneessa.

”Mitä on tapahtunut?” kysyin.

”Tämä nuori mies käytti alatyylisiä ilmauksia koulun pihalla minusta. Sellainen käytös ei ole tässä koulussa suotavaa,” sanoi rehtori Ruohikko kulmat kurtussa.

”Mitä sinä sanoit?” kysyin Markulta.

”Vitti, leksi on fittu.”

”Taas?” kauhistui rehtori.

”Nyt mä tsennaan. Makehan tarkoittaa, että reksi on fiksu,” puuttui Viljakainen puheeseen.

”Niin,” myönteli myös Markku.

Selitimme rehtorille Markun vaikeudesta sanoa joidenkin äänteiden kanssa. Rehtori Ruohikko punehtui silmin nähden ja nyökkäsi.

”Voitte poistua,” hän sanoi ja lähetti meidät pahoittelematta matkaan.  

Tälläkin pilvellä oli hopeareunuksensa. Viimein äitikin suostui laittamaan Markun puheterapeutille. Heti ensimmäisen kerran jälkeen äänteet alkoivat löytymään paremmin. Tähän Markku vain tokaisi:

”Tietenkin. Oonha mä fittu kundi.”

Petri Lajunen allekirjoitus

Sumpin pihinää Syrjäkylällä: Pamperseja Intiaan

Istuimme lauantai-iltana iltaa ystävieni Viljakaisen ja Erosen kanssa viimeksi mainitun puutarhassa. Aurinko paistoi korkealta ja taivas oli sininen. Suvivirsikin soi illan mittaan ja intouduin kertomaan, kuinka hyvältä oli tuntunut, kun lapset ja vanhemmat olivat muistaneet minua. Tunsin, että olin tehnyt työssäni jotain oikeinkin pitkän lukuvuoden aikana.

”Vaikka luulet olevasi hyvä, niin voitkin olla ihan paska,” Viljakainen lohdutti, kun kerroin tämän hänelle ja Mehu Eroselle.  

Istuimme Erosen kanssa pihakeinussa. Eronen oli pukeutunut iänikuiseen siniseen samettitakkiinsa. Viljakainen oli ottanut alleen puutarhatuolin. Hän oli vanha jenkkifutari. Ladonoven kokoisia hartioita peitti harmaa collegehuppari ja jalassa olivat parhaat päivänsä nähneet siniset farkut. Epäilen, että pihakeinu ei olisi kestänyt häntä. Viljakainen ja minä joimme olutta, Eronen joi viiniä.

”Älä huolikaan, kyllä sinä varmaan jotain osaat,” Eronen sanoi.

”Mä kyllä kahdehdin teitä maikkoja. Jumalauta, kolme kuukautta kesistä. Maailman helpoin duuni,” Viljakainen hörähti.

Myöntelin, että tämä oli ihan mukava etu.

Olin paennut Erosen luokse oikeastaan epäonnisen sattuman johdosta. Meillä oli tullut vaimon kanssa pientä kinaa roskapussista. Tai oikeammin roskapussista ja vaatekeräykseen menevästä pussista. Vaimo oli aamulla siivonnut vaatekaappiaan ja pakannut vaatteet mustaan jätesäkkiin ja jättänyt sen oven suuhun. Samaiseen ovensuuhun minä olin myöhemmin tiputtanut jätesäkin, joka oli täynnä Luukaksen kakkavaippoja. Päiväkävelylle lähtiessäni vaimo huikkasi, että vie samalla pussi vaatekeräykseen. Minä vein. Saavuin kotiin hyvällä tuulella ja pussia kevyempänä.

”Etkö vienytkään sitä pussia sinne vaatekeräykseen?” vaimo uteli, kun olin ulko-ovella.

”Vein, vein,” sanoin hyväntuulisesti.

”Mikäs tossa ovella röhnöttää?”

”Se on se roskapussi.”

”Ei jumalauta! Kuka tollo vie roskapussin vaatekeräyslaatikkoon?”

”Näinkö kävi?”

”Miten sä et voi tajuta kuskaavasi roskapussia vaatekeräykseen? Kiva, nyt sille joka tyhjentää sitä, niin tulee haiseva roskapussi vastaan.”

”Enhän mä tahallani…”

”Sä meinaat lähettää kakkavaippoja köyhille lapsille vai?”

Tunnelma kotona happani, kun tämä väärinkäsitys valkeni. Katsoin paremmaksi vetäytyä lasten yöpuulle siirtymisen jälkeen Erosen pihakeinuun.

”No hemmetti! Haetaan se pois,” murahti Viljakainen kuultuaan tarinani.

Epäilin, tokko tämä olisi mahdollista.

”Onhan meillä toi Eronen. Sehän mahtuu, vaikka avaimenreiästä. Kyllä se yhteen vaatekeräyslaatikkoon mahtuu.”

”Jo vain mahdun!”

Päätimme lähteä kaljatölkkeinemme ja Eronen viinipulloineen epäonnisen vaatekeräyslaatikon luo. Eikä aikaakaan, kun Viljakainen asetteli Erosta laatikkoon. Kävi kuitenkin ilmi, että Eronen oli liian pitkä eikä häntä mahtunut täysin sujauttamaan sisään laatikkoon.

Viljakainen kiroili. Erostakin harmitti. Itse jo hieman katselin ympärilleni ja mietin, oliko tämä sittenkään niin kovin hyvä ajatus.

”Mulla on fiudessa Itä-Helsingin yleisavain ja hitsausvälineet. Jos eka revitään toi auki ja sitten hitsataan takas kii,” Viljakainen ehdotti.

”Hyvä ajatus!” Eronen innostui.

Toppuuttelin. Viljakainen oli kuitenkin lähdössä, kun paikalle kurvasi poliisiauto.

”Mitäs täällä tapahtuu?” kysyi autosta nouseva nuori poliisimies.

”Me yritetään saada tota Uffin boksii auki. Pystyks jeesaa?” Viljakainen sanoi.

Nuori konstaapeli selkeästi hieman tuohtui, että Viljakainen ei ottanut hänen arvovaltaansa tosissaan.

”Kuulkaas nyt…” hän aloitti.

Toinen konstaapeli kuitenkin keskeytti hänet.

”Onks se Viljakainen?”

”Kato Reinikainen! Onpa kiva nähdä pitkästä aikaa,” Viljakainen innostui.

Ilmeisesti ilo oli molemminpuolinen. Paljastui, että Reinikainen ei ollut oikeasti Reinikainen vaan Tossavainen. Viljakainen ja Tossavainen olivat vanhoja joukkuekavereita. Nuorempi konstaapelikin hämmentyi tästä hieman ja jäi seurailemaan tapahtumia.

”Mitäs te täällä puuhailette?”

”Me yritetään saada tota boksii auki, kun ton Lajusen kakkavaippapussi on siellä sisässä.”

”Meinasitko lähettää pampersseja Intian lapsille vai?” Tossavainen kysyi minulta. Muiden mielestä tämä oli hauskaa, itse en löytänyt huumoria.

”Jahas, jahas. Oletteko kokeilleet, että mahtuisiko hän sisään?” kysyi Tossavainen ja osoitti Erosta.

Vakuutimme, että olimme. Viljakainen ehdotti uudelleen, että voisimme käyttää sorkkarautaa, joka oli hänen autonsa takaluukussa.

”Mitä, jos ruuvaisimme kannen irti? Silloin tämä teidän kaverinne mahtuisi sinne. Laitetaan se sitten takaisin,” nuorempi konstaapeli ehdotti.

”Kerrankin sulla välähti,” sanoi Tossavainen.

Niin päädyttiin siihen, että luukku ruuvattiin hetkellisesti virkavallan voimin pois paikaltaan ja sujautettiin Eronen sisään. Pian Erosen naama tupsahti luukun suulle nenäänsä pidellen.

”Löytyi,” hän sanoi ja heitti roskapussin ulos. Sitten vedettiin puolestaan Eronen ulos ja luukku ruuvattiin paikalleen. Saimme vielä virkavallalta kyydin takaisin Erosen luokse. Erosen luona päädyimme siihen, että käymme viemässä oikean pussin kierrätykseen. Näin toimimme ja kun tämä oli tehty totesimme, että oli aika painaa päät tyynyyn.

Kotiin saavuttuani en malttanut olla herättämättä nukkuvaa vaimoa.

”Käytiin poikien kanssa hakemassa se pussi pois,” sihisin hänen korvaansa.

Vaimo katsoi minua hetken.

”Luukas nukahti just vartti sitten, kun se oli huutanut kolme tuntia,” hän sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen.  

Itse kömmin nukkumaan Hertan huoneen leikkitelttaan.  

Sumpin pihinää Syrjäkylällä: Ei kahta ilman kolmatta

”Jos ei heilaa helatorstaina, niin ei heilaa koko kesänä,” sanoi runoilija Mehu Eronen, kun kävelin hänen talonsa ohitse. Eronen seisoi pihamaallaan päällään sininen samettitakki ja baskeri, jonka alta tumma tukka hapsotti eri suuntiin. Varreltaan Eronen oli niitä, jotka pystyivät piiloutumaan pikkusormen taakse.

Olin lähtenyt kävelylle selvittämään ajatuksiani. Muutimme Syrjäkylälle isomman asunnon perässä. Ajatuksena oli, että saisin vihdoin ja viimein työhuoneen ja miesluolan yhdistelmän, jossa voisin kirjoittaa. Vaimo oli viime aikoina ollut pahalla tuulella. Ajattelin, että se johtui muuton mukanaan tuomasta stressistä kahden lapsen ja yhden miehen kanssa ei ole helppo muuttaa. Pitkään asuimme banaanilaatikkotornien keskellä. Muuton jälkeen vaimo ei kuitenkaan leppynyt ajankaan kanssa.

Sitten ilmestyi huonon tuulen ohelle paha olo. Loput varmaan arvaattekin. Kaikki päättyi kahteen punaiseen viivaan ja ultraääneen. Marraskuussa meitä olisi viisi. Siinä riitti sulattelemista. Ei tule miesluolaa eikä työhuonetta, tulee vaaleanpunainen tai vaaleansininen lastenhuone.

ultrakuva sumpin pihinää

”Ei se tainnut ihan noin mennä,” sanoin, kun heräsin ajatuksistani.

”Ei mennyt, mutta siinä on sama alkusointu,” sanoi Eronen. Eronen seisoi keskellä voikukka niittyä. Erosten harmaaksi rapattu talo taisteli henkitoreissaan villiviinin kuristuksessa, joka tuntui vievän selkävoiton ja ulottavansa lonkeronsa kaikkialle.

Jäimme höpöttämään.

”Tuletko sumpille?” kysyi Eronen.

Myönnyin. Kun sumppi pihisi, istuimme Erosen pihakeinussa. Se naukaisi uhkaavasti, kun siihen istui. Upottavat pehmusteet haisivat kosteudelle. Kaikki oli kotoisasti rempallaan.

”Kyllä ovat joutavia tällaiset arkipyhät,” Eronen tuumi. Hän tyhjensi viinilasillisen, joka seisoi hylättynä puutarhapöydällä.

”Mielestäni ihan mukavia.”

”Eukko ja penskat kotona. Ei pysty kirjoittamaan.”

Kahvin tuoksu leijaili keittiöstä kutsuvana.

”Aslak, otatko kahvia?” Eronen huusi.

”Kuka on tämä Aslak?” kysyin.

”Älä huolikaan, kerron justiinsa.”

Eronen hävisi hakemaan kahvia. Minä istuskelin nojatuolissa, katseeni kierteli Erosten olohuoneen kalustuksessa ja pohdin tulevaisuutta. Seinällä oli taulu bussista. Ei hemmetti, mihin me kaikki mahdumme yhtä aikaa? Millainen ajoneuvo pitää olla, että kaikki mahtuvat kyytiin? Onko se bussi ostettava? Kylmä hiki kihosi otsalle. Eronen tuli kera kahvikupin ja toisessa kädessä konjakkipullo ja lasit.

”Minä otan pelkän avecin,” sanoi Eronen. ”Tahdotko sinä?”

Kieltäydyin. Eronen avasi pullonkorkin ja otti huikan.

”Millainen sinun lapsuudenkotisi oli?” kysyin.

”Älä huolikaan, meitä oli kymmenen. Hyvin mahduttiin, asuttiin pienessä töllissä Tervolassa.”

Hämmästelin tätä. Olonikin hieman huojentui. Ehkä tästä selvittäisiin.

”Ei kahta ilman kolmatta,” sanoin ääneen.

”Mitä sanoit?”

Toistin. Selitin, miksi näitä pohdin. Eronen onnitteli ja uskoi, että tästäkin selvittäisiin, vaikka elämästä ei yleensä selvitty hengissä.

Selvisi, että tämä oli hyvinkin ajankohtainen lausahdus Erosen elämässä. Oli nimittäin niin, että Eronen oli viime aikoina ollut aika paljon kirjoittamisen lumoissa. Eronen oli uuden runokirjan kimpussa, jonka nimeksi oli tuleva ”Miehen kosketus”. Kirjan ulkoasu oli jo aikaa sitten saatu kustantamon toimesta valmiiksi, nyt vain odotettiin tekstien valmistumista. Kirjoittaminen oli vienyt, niin paljon aikaa, että Erosen vaimo sekä asunto olivat jääneet ilman miehen kosketusta.

”Älä huolikaan, kun eukko yhtenä iltana sano, että hän tarvitsisi rakastajan, kun minä rakastan kuulemma vain kirjoituskonetta.”

Eronen oli miettinyt päänsä puhki ratkaisua. Hän oli käynyt Suomi24 sivustolla ja pohtinut, että ilmoittaisiko vaimonsa Tinderiin. Hän oli kuitenkin alkanut pohtia, että ehkä ei kuitenkaan kannattaisi johdattaa vaimoa näille teille. Kyllästyisi Eroseen vielä lopullisesti eikä Eronen tätä halunnut. Mustasukkaisuuden aalto oli pyyhkäissyt hänen ylitseen.

Eronen oli soittanut appiukolleen. Hän oli muistanut, että appiukolla oli ollut aikoinaan jonkinlainen järjestely, kun työt olivat vieneet liiaksi aikaa.

”Jo vain! Huumosen Aslak vei rii’ulle minun eukkoani, kun itse en metsähommilta kerennyt,” appiukko sanoi.

Eronen oli ryhtynyt tuumasta toimeen ja soittanut Aslakille, jotta olisiko tällainen palvelu vielä mahdollinen. Erosen yllätykseksi Aslak oli suostunut muitta mutkitta ja tullut Syrjäkylälle. Kun Eronen oli poiminut Aslakin juna-asemalta kyytiin, niin hän oli tajunnut, että kyseessä olikin vanha ukonrohjake. Tokko vaimo tuollaista huolisi. Toisaalta Eronen oli pohtinut, että kilpailutilanne ei olisi ainakaan epäreilu hänelle. Vaimo oli kuitenkin ilahtunut Aslakin saapumisesta. Tästä Eronen oli yllättynyt. Monta iltaa olikin mennyt mukavasti, kun vaimo oli kuljettanut Aslakia paikasta toiseen, eräänä iltana vaimo oli kysynyt:

”Kauan se Aslak meillä vielä aikoo viipyä?”

”Etkös sinä ole tyytyväinen?” Eronen ihmetteli.

”En minä jaksa sitä koko ajan viihdyttää. Pitkään aikaan ei olla nähty, mutta nyt alkaa riittämään.”

”Sinä tunnet Aslakin entuudestaan?”

”Tietenkin. Se on minun kummisetäni.”

Nyt oli sitten Erosen huolena vaimon ja Aslakin viihdyttäminen sekä lasten kaitseminen ja talon ulkohommien hoito. Kirjoittamisesta ei tullut mitään.

”Tämä meni ihan ketaralleen,” Mehu Eronen tiivisti tarinansa.

Lähdin Erosten luota huojentuneena. Minun asiani olivat aika hyvin. Ei kahta ilman kolmatta.

Sumpin pihinää Syrjäkylällä: ”Hei feministi sika, follaa mua!”

Muutimme perheen kanssa Syrjäkylään aika vast’ ikään. Olemme viihtyneet kyllä todella hyvin. Helsingin keskustaan on vain reilun vartin matka. Koronan takia emme ole ehtineet pitää tupareita. 

Ainoa harmillinen puoli täällä Syrjäkylällä on ollut se, kun olen alkanut pitämään blogiani niin minusta on tullut jonkin sortin paikallinen julkimo. Tähän en ole oikein tottunut, että kun lähden kauppareissulle verkkareissa, niin paikalliset kuiskuttelevat ja luovat uteliaita katseita.

Syrjäkylällä on paljon lapsiperheitä. Tutustuimme hiekkalaatikolla Kiepin perheeseen. Kiepeillä on kaksivuotias pieni mies. Hänen nimensä on Wayne. Kummastelin vähän nimeä, mutta perheen isä Paavo selitti nimen juontuvan hänen kiekkotaustastaan.

“Nimi on enne,” Paavo kertoi. 

Paavo on kovasti ollut tohkeissaan, kun pikku-Wayne on tykästynyt liukumäen laskemiseen. Portaat ovat kuulemma hyvää oheisharjoittelua luistelua varten. Paavo itse näyttää siltä, että ei ole viimeiseen kymmeneen vuoteen syönyt lainkaan sokeria tai rasvaa. Olen vähän kateellinen tämän kaltaisesta itsehillinnästä.

Samaisella hiekkiksellä käy myös Paavon Kara-vaimo. Kara on entinen miss Syrjäkylä ja hän on nyt naimisissa Paavon kanssa, joka on entinen kiekkoilija, mutta nykyään syrjäkyläläinen putkimies.

“Moikka! Mä oon Kara. Mä oon kans influensseri,” hän sanoi, kun esittäydyimme.

“Mikä olet?” 

“Influensseri. Mä pidän kans sellasta vlogii. Enemmä sellasta hyvinvointii ja sellast. Follaa mua instas esim. Mä oon siel sellasel nimel ku Karan kiepit.”

“Okei. Pitää ehdottomasti tutustua.” 

Viime viikon blogikirjoitukseni aiheutti kovasti keskustelua kylällä. Keskustelua ei syntynyt niinkään Internetin keskustelupalstoilla kuin ihan tavallisessa kassajonossa. Turvaväliä oli onneksi vaadittava määrä vaan silti tunsin tarvetta paeta tilanteesta.

Kävi nimittäin, että hiekkalaattikotuttumme Waynen äiti Kara yhytti minut kassajonosta, kun olin ostamassa purukumia. 

Haistoin vaaran jo kaukaa. Karan hajuveden tuoksu kantautui jo monen hyllyvälin takaa. Hän oli pohtimassa, minkä proteeinipatukan ottaisi, kun minä menin karkkiosastolle ostamaan purukumia ja matkaani tarttui purkan lisäksi suklaalevy. 

Jonottelin rauhassa, kun ensin tuli tuoksu ja sitten kuului ääni:

“Helou! Oot sä follannut mua jo?”

Tervehdin reippaasti ja esitin yllättynyttä. Samaan hengenvetoon pahoittelin, että en ollut vielä ehtinyt seuraamaan.

“Käy follaa, mutta onpa hyvä, että näin sinut!”

“Ai miksi?”

“Kuule. Luin sen sun viime viikon postauksesi ja vakavilla asioilla ei kyl pitäis leikkii.”

Sitten hän kertoi tarinan pieleen menneestä äitienpäivästä. Ensiksi hänet oli pakotettu viettämään äitienpäivää anoppilaan. Hänet tultiin herättämään kello seitsemän, koska anoppi heräsi aikaisin. Itse Kara kertoi nukkuvansa arkisin kello kahdeksaan.

“Nyt mä jouduin sit herää jo kello seittemältä ja Wayneki oli siellä. Ei yhtää sellast romantic.”

Tästä Kara oli jo närkästynyt.Varsinainen lahja oli Karalle sitten piste iin päälle. Hän oli toivonut uutta kelloa tai timanttikorvakoruja, mutta sen sijaan Kara sai uuden vedenkeittimen. SIlloin Karalla oli keittänyt yli. 

“Siin ei kyl sellaset kriisiviestintä-jutut auta. Tosi ilkeetä huumoria. Sä oot törkee!”

Pahoittelin kovasti, mutta tämä ei tuntunut liennyttävän Karaa. Wayne ei kuulemma saa enää leikkiä lastemme kanssa.

“Sä oot tollanen…” hän mietti hetken ja sanoi: “Feministi sika.”

“Anteeksi, mikä olen?” 

“No tollanen naisten sortaja.”

Opettaja minussa tahtoi hänelle selventää, että oikeasti feministi ei tarkoittanut tätä. Mutta aistin sekä kassaneidin että rouva Kiepin katsovan minua niin moittivasti, että oli parasta poistua paikalta.

Seuraavana päivänä näin Waynen ja Paavon hiekkalaatikolla. Paavo oli väsyneen näköinen. 

“Meni kyllä noi lahjahommat pieleen,” hän sanoi.

Paavo oli kuulemma joutunut nukkumaan äitienpäivästä lähtien leikkimökin lattialla. Tsemppiä Paavo!  

Petri Lajunen allekirjoitus

Lajunen: Kriisiviestintää äitienpäiväorganisaatioihin

Tämä kevät on kuljettu kriisistä kriisiin. Ensin tuli korona-kriisi, siitä seurasi talouskriisi ja ollaan tässä koettu Sofia Belorfin ja Niko Ranta-ahon parisuhdekriisikin. Kahteen ensimmäiseen syyllinen on koronan mokoma, joka on luonteeltaan huikentelevainen. Jälkimmäisessä huikentelevaisuuteen taitaa syyllisiä olla ihmiset, eikä koronaa voi syyttää laisinkaan.

Aiemmin kirjoitin siitä, kuinka olen kehittänyt oman kuplani, jossa en seuraa uutisia. Tämä kupla on viime aikoina sanonut iloisesti poks. Olen päässyt kärsimään taas uutisähkystä. Pohdiskelin mielessäni, että onko media hoitanut tehtävänsä moitteettomasti. Kaikki uutisvirta on ollut täynnä uutisia koronasta. Minua on alkanut ahdistaa ja ärsyttämäänkin. Kysyin Jyväskylän yliopiston journalistiikan apulaisprofessori Turo Uskalilta, mitä mieltä hän on median toiminnasta.

”Uutismedian tehtävänä on välittää uutta ja merkityksellistä tietoa kansalaisille. Etenkin kriisiaikoina uutismedian merkitys korostuu. Televisiouutisten, TV:n erikoislähetysten sekä ajankohtaiskeskustelujen merkitys luotettavan tiedon välityksessä kasvaa. Mielestäni suomalainen uutismedia ei ole Covid-19 pandemian uutioinnissaan lietsonut missään vaiheessa paniikkia, vaan journalistien työ on koko ajan perustunut faktapohjaiseen tietoon,” kuului vastaus.

Media on hoitanut hommansa mallikkaasti. Sen sijaan THL:n ja muiden virkamiesten toiminta on ollut vähän niin ja näin. Jotenkin on olo, että tietoa tulee hirvittävät määrät, mutta virkamiehet eivät sano mitään ja kun lopulta sanovat, niin mutisevat vallan omituisia. Aluksi koronan ei pitänyt tulla tänne Pohjolan perukoille lainkaan, vaan tuli sittenkin. Laumasuojaa ei kuulemma haeta, mutta toimet viittaavat siihen.

Ihmekös tuo, että vaimoni on ollut viime aikoina valmis asettelemaan foliohattua päähäni. Minulla on ollut vahva tunne siitä, että minulle ei kerrota kaikkea. Enkä muuten ole ainoa. Muidenkin suomalaisten luottamus päättäjiin sekä viranomaisiin heikkeni huhtikuussa, uutisoi Uutissuomalainen. Olisiko annos avoimuutta ollut paikallaan? Soitin kriisiviestinnän asiantuntija Katleena Kortesuolle ja kysyin asiasta:

”Suomessa on ollut selkeästi johtajuusvaje. Selkeämpää olisi ollut, jos hallitus olisi ottanut vastuun päätöksistä. Hallitus olisi voinut esittää THL:n luvut ja kertoa, mihin pohjautuen päätökset ovat tehty. Kenelläkään ei olisi ollut nokan koputtamista. Nyt on menty THL:n asiantuntijoiden selän taakse,” hän vastasi. ”THL ja ministeriöt eivät ole olleet myöskään valmiita myöntämään virheitään. Koronan ei pitänyt tulla Suomeen, sitten tuli. Maskeja ei tarvitse käyttää, vaikka tutkimukset selvästi viittaisivat tähän.”

Ripaus avoimuutta olisi paikallaan. Tähän olisivat olleet tyytyväisiä niin media kuin tavallinen Matti Meikäläinenkin. Koripallossa nostetaan käsi ylös virheen merkiksi.

Näin äitienpäivän kynnyksellä en malttanut olla kysymättä Korteensuolta neuvoja, mikäli jollekulle olisi käynyt niin hassusti, että äitienpäivälahjan hankinta olisi unohtunut. Edes rautainen kriisiviestinnän ammattilainen ei keksi ratkaisua, miten viestiä tämän kaltaisessa kriisissä.

”Mutta ei hätää. Vielä ehtii ostaa, vaikka lahjakortin ja tulostaa sen,” hän keksii.

Hyvää äitienpäivää kaikille henkilöille, jotka tunnustautuvat äideiksi.

Petri Lajunen allekirjoitus