Istuimme lauantai-iltana iltaa ystävieni Viljakaisen ja Erosen kanssa viimeksi mainitun puutarhassa. Aurinko paistoi korkealta ja taivas oli sininen. Suvivirsikin soi illan mittaan ja intouduin kertomaan, kuinka hyvältä oli tuntunut, kun lapset ja vanhemmat olivat muistaneet minua. Tunsin, että olin tehnyt työssäni jotain oikeinkin pitkän lukuvuoden aikana.
”Vaikka luulet olevasi hyvä, niin voitkin olla ihan paska,” Viljakainen lohdutti, kun kerroin tämän hänelle ja Mehu Eroselle.
Istuimme Erosen kanssa pihakeinussa. Eronen oli pukeutunut iänikuiseen siniseen samettitakkiinsa. Viljakainen oli ottanut alleen puutarhatuolin. Hän oli vanha jenkkifutari. Ladonoven kokoisia hartioita peitti harmaa collegehuppari ja jalassa olivat parhaat päivänsä nähneet siniset farkut. Epäilen, että pihakeinu ei olisi kestänyt häntä. Viljakainen ja minä joimme olutta, Eronen joi viiniä.
”Älä huolikaan, kyllä sinä varmaan jotain osaat,” Eronen sanoi.
”Mä kyllä kahdehdin teitä maikkoja. Jumalauta, kolme kuukautta kesistä. Maailman helpoin duuni,” Viljakainen hörähti.
Myöntelin, että tämä oli ihan mukava etu.
Olin paennut Erosen luokse oikeastaan epäonnisen sattuman johdosta. Meillä oli tullut vaimon kanssa pientä kinaa roskapussista. Tai oikeammin roskapussista ja vaatekeräykseen menevästä pussista. Vaimo oli aamulla siivonnut vaatekaappiaan ja pakannut vaatteet mustaan jätesäkkiin ja jättänyt sen oven suuhun. Samaiseen ovensuuhun minä olin myöhemmin tiputtanut jätesäkin, joka oli täynnä Luukaksen kakkavaippoja. Päiväkävelylle lähtiessäni vaimo huikkasi, että vie samalla pussi vaatekeräykseen. Minä vein. Saavuin kotiin hyvällä tuulella ja pussia kevyempänä.
”Etkö vienytkään sitä pussia sinne vaatekeräykseen?” vaimo uteli, kun olin ulko-ovella.
”Vein, vein,” sanoin hyväntuulisesti.
”Mikäs tossa ovella röhnöttää?”
”Se on se roskapussi.”
”Ei jumalauta! Kuka tollo vie roskapussin vaatekeräyslaatikkoon?”
”Näinkö kävi?”
”Miten sä et voi tajuta kuskaavasi roskapussia vaatekeräykseen? Kiva, nyt sille joka tyhjentää sitä, niin tulee haiseva roskapussi vastaan.”
”Enhän mä tahallani…”
”Sä meinaat lähettää kakkavaippoja köyhille lapsille vai?”
Tunnelma kotona happani, kun tämä väärinkäsitys valkeni. Katsoin paremmaksi vetäytyä lasten yöpuulle siirtymisen jälkeen Erosen pihakeinuun.
”No hemmetti! Haetaan se pois,” murahti Viljakainen kuultuaan tarinani.
Epäilin, tokko tämä olisi mahdollista.
”Onhan meillä toi Eronen. Sehän mahtuu, vaikka avaimenreiästä. Kyllä se yhteen vaatekeräyslaatikkoon mahtuu.”
”Jo vain mahdun!”
Päätimme lähteä kaljatölkkeinemme ja Eronen viinipulloineen epäonnisen vaatekeräyslaatikon luo. Eikä aikaakaan, kun Viljakainen asetteli Erosta laatikkoon. Kävi kuitenkin ilmi, että Eronen oli liian pitkä eikä häntä mahtunut täysin sujauttamaan sisään laatikkoon.
Viljakainen kiroili. Erostakin harmitti. Itse jo hieman katselin ympärilleni ja mietin, oliko tämä sittenkään niin kovin hyvä ajatus.
”Mulla on fiudessa Itä-Helsingin yleisavain ja hitsausvälineet. Jos eka revitään toi auki ja sitten hitsataan takas kii,” Viljakainen ehdotti.
”Hyvä ajatus!” Eronen innostui.
Toppuuttelin. Viljakainen oli kuitenkin lähdössä, kun paikalle kurvasi poliisiauto.
”Mitäs täällä tapahtuu?” kysyi autosta nouseva nuori poliisimies.
”Me yritetään saada tota Uffin boksii auki. Pystyks jeesaa?” Viljakainen sanoi.
Nuori konstaapeli selkeästi hieman tuohtui, että Viljakainen ei ottanut hänen arvovaltaansa tosissaan.
”Kuulkaas nyt…” hän aloitti.
Toinen konstaapeli kuitenkin keskeytti hänet.
”Onks se Viljakainen?”
”Kato Reinikainen! Onpa kiva nähdä pitkästä aikaa,” Viljakainen innostui.
Ilmeisesti ilo oli molemminpuolinen. Paljastui, että Reinikainen ei ollut oikeasti Reinikainen vaan Tossavainen. Viljakainen ja Tossavainen olivat vanhoja joukkuekavereita. Nuorempi konstaapelikin hämmentyi tästä hieman ja jäi seurailemaan tapahtumia.
”Mitäs te täällä puuhailette?”
”Me yritetään saada tota boksii auki, kun ton Lajusen kakkavaippapussi on siellä sisässä.”
”Meinasitko lähettää pampersseja Intian lapsille vai?” Tossavainen kysyi minulta. Muiden mielestä tämä oli hauskaa, itse en löytänyt huumoria.
”Jahas, jahas. Oletteko kokeilleet, että mahtuisiko hän sisään?” kysyi Tossavainen ja osoitti Erosta.
Vakuutimme, että olimme. Viljakainen ehdotti uudelleen, että voisimme käyttää sorkkarautaa, joka oli hänen autonsa takaluukussa.
”Mitä, jos ruuvaisimme kannen irti? Silloin tämä teidän kaverinne mahtuisi sinne. Laitetaan se sitten takaisin,” nuorempi konstaapeli ehdotti.
”Kerrankin sulla välähti,” sanoi Tossavainen.
Niin päädyttiin siihen, että luukku ruuvattiin hetkellisesti virkavallan voimin pois paikaltaan ja sujautettiin Eronen sisään. Pian Erosen naama tupsahti luukun suulle nenäänsä pidellen.
”Löytyi,” hän sanoi ja heitti roskapussin ulos. Sitten vedettiin puolestaan Eronen ulos ja luukku ruuvattiin paikalleen. Saimme vielä virkavallalta kyydin takaisin Erosen luokse. Erosen luona päädyimme siihen, että käymme viemässä oikean pussin kierrätykseen. Näin toimimme ja kun tämä oli tehty totesimme, että oli aika painaa päät tyynyyn.
Kotiin saavuttuani en malttanut olla herättämättä nukkuvaa vaimoa.
”Käytiin poikien kanssa hakemassa se pussi pois,” sihisin hänen korvaansa.
Vaimo katsoi minua hetken.
”Luukas nukahti just vartti sitten, kun se oli huutanut kolme tuntia,” hän sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen.
Itse kömmin nukkumaan Hertan huoneen leikkitelttaan.
paivaperho.wordpress.com 